keskiviikko 24. elokuuta 2011

Forsytein taru

Muutama vuosi sitten katsoin uusintana John Galsworthyn romaaniin pohjautuvan Forsytein taru-minisarjan, joka kertoi erään englantilaisen, yläluokkaisen suvun tarinan. Sarja oli valmistunut vuonna 2002 ja oli tullut televisiosta jo 2000-luvun alussa. Itse löysin siis vasta uusintakierroksella, 2000-luvun lopulla, tämän hienon sarjan.

Ylempänä näkyvä kuva kertoo puhelinkeskustelusta, jonka eilen kävin veljeni kanssa. Olin viime metreillä Forsyten tarun luvussa ja intoa täynnä hienosta lukukokemuksesta. Kerroin veljelleni, miten kirja on yhtä hyvä kuin siitä tehty tv-sarjakin. Jostain syystä Palen mielestä tv-sarja oli tylsä! En voi käsittää. Puhutaan kuitenkin tyypistä, jonka kanssa olen katsonut kuusi tuntia putkeen vuonna -95 valmistunutta Ylpeyttä ja ennakkoluuloa! Hän on siis joskus ollut pukudraamojen ystävä. Mistä moinen takinkääntö?!

Forsytein tarussa Galsworthy ottaa kantaa rikkaiden itsekeskeiseen ja rahakeskeiseen elämään, jossa ihminen mitataan sillä, miten paljon hän omistaa. Kaiken voi ostaa rahalla, ihmissuhteetkin. Mutta rakkaus - se on näille ihmisille vierasta. Forsyten suvulla on toisensa, suku on tärkeä, koska kasautuneesta omaisuudesta ei ole hyötyä, ellei sitä saa annettua nuoremmille polville. Suvun nimen ja omaisuuden periytyminen takaa sen, että elämä jatkuu ikuisesti.

Yksi keskeisistä henkilöistä on Soames Forsyte, joka pakottaa köyhän ja kauniin Irenen naimisiin kanssaan. Irene rakastuu Soamesin serkun sulhaseen, joka menettää henkensä, minkä jälkeen Irene pakenee Soamesin luota. Viktoriaanisen ajan Englannissa ei yläluokan mielestä ollut mitään kamalampaa kuin maineen menetys. Avioeroista uutisoitiin likaisia yksityiskohtia myöten lehdissä, joten niitä yritettiin vältellä viimeiseen asti. Niinpä Soameskaan ei ottanut Irenestä avioeroa, vaan he olivat naimisissa vielä vuosikausia sen jälkeen, kun Irene oli karannut Soamesin luota.

Soamesin tarinan rinnalla kerrotaan hänen serkustaan, Jolyon Forsytesta, joka jätti vaimonsa ja perusti perheen entisen lastenhoitajansa kanssa. Jolyon kritisoi Forsyte-klaanin kylmää ja sisällötöntä elämää. Hänen ja Soamesin kohtalot liittyvät yhteen hyvin traagisesti, mikä tarkoittaa kahden päinvastaisen arvomaailman törmäystä - etenkin kirjan viimeisessä osassa, jossa kuvioihin astuvat Soamesin ja Jolyonin jälkeläiset.

Tänä kesänä olen lukenut enemmän kuin vuosikausiin. Ja enemmän klassikoita kuin ikinä! Yhä edelleen olen sitä mieltä, että maailman parhaat kirjat on kirjoitettu ennen 1950-lukua.

Sota ja rauha, Kurjat ja nyt tämä Forsytein taru ovat kaikki käsitelleet ihmisen vanhenemista, tekojen merkitystä ja sitä, mitä lopulta jää, kun ihmisen elämä päättyy. Olen oppinut jotain, ollut kiitollinen paljosta ja surrut kirjan hahmojen puolesta. Lukeminen on suuri lahja. Tänä kesänä moni kirja on muuttanut maailmaani.

Forsytein taru päättyy siihen, kun Soames on vanha ja yksinäinen. Suunnaton omaisuus ja perillinen eivät lopulta tuoneet hänelle sitä, mitä hän koko elämänsä tavoitteli - onnea. Näin kuului tämän erinomaisen sukusaagan viimeinen lause: Hän saisi toivoa ja toivoa, eikä koskaan saavuttaisi sitä - maailman kauneutta ja rakkautta!

perjantai 19. elokuuta 2011

Kurjat

Olen aiemmin lukenut Victor Hugolta Pariisin Notre-Damen. Siitä on jo vuosia, ja kun luin sen, pidin kirjaa todella tylsänä ja hitaastietenevänä. Luin Notre-Damen reilusti parikymppisenä, mutta voi olla, että mieleni on kehittynyt noista ajoista, ja jos sen lukisin tänä päivänä, voisin hyvinkin pitää sitä mestariteoksena. Mutta näillä muistoilla se on minulle vain umpitylsä ja umpiraskas teos.

Siksi Kurjat oli minulle totaalinen yllätys. Imaisi mukaansa kerrasta, pystyi koskettamaan sieluni sopukoita vaikuttaen mielessäni muulloinkin kuin lukiessani. Kurjat osoittautui maineensa veroiseksi: klassikoksi.

Victor Hugo oli aikansa Amnesty International tai ainakin Amnesty in France. Kurjissa hän otti kantaa Ranskan oikeuslaitokseen, vankien kohteluun, köyhien ihmisten tilanteeseen ja orpojen lasten huonoon osaan. Nämä kaikki epäkohdat on esitetty hyvin vaikuttavasti. Kurjien päähenkilö, Jean Valjean, on varsinainen laupias samarialainen. Hän todella kääntää toisenkin poskensa ja antaa omistaan huono-osaisille, vaikkei hänelläkään olisi paljoa, mistä antaa. Juuri Jean Valjeanin kaltaisen vapahtajamaisen ihmisen kautta kerrottuna 1800-luvun Ranska vaikuttaa lievästi ilmaisten hyvin epäoikeudenmukaiselta maalta. Jean Valjean tuomittiin kaleereille vangiksi 19 vuodeksi siitä hyvästä, että hän oli varastanut ruokaa siskonsa lapsille. Kirja on niin täynnä pelkkää kurjuutta hyvälle päähenkilölle, että lukeminen on toisinaan lähes sydäntäsärkevää. Taka-ajatuksena jouduin vielä pelkäämään, että Kurjien loppu on yhtä surkea kuin Pariisin Notre-Damen.

Ensikosketukseni Kurjiin oli lukion äidinkielen tunnilla joskus vuonna 2002, kun katsoimme Bille Augustin ohjaaman elokuvan Hugon masterpiecestä. Harmillisen harvoin on hyvästä kirjasta saatu tehtyä hyvä elokuva. Tuo vuoden -98 versio on ihan ok, mutta ei mitään sen enempää. Ehkä sen voisi katsoa taas, kun nyt olen kirjankin lukenut.

Victor Hugo muuten valittiin Ranskan kansalliskokouksen ja senaatin jäseneksi ja vaikutti kuolemanrangaistuksen poistamiseen Genevessä, Portugalissa ja Kolumbiassa.

torstai 18. elokuuta 2011

Liitonarkki

Kiitos Dan Brownille ja kirjalleen ”Da Vinci Koodi”: Olen pitkästä aikaa onnistunut lukemaan kokonaisen kirjan. Tarinan. Vaikka kriittinen kirjallisuudentuntija väenväkisin iloa pilaamaan: Humpuukia/Kirja on ihan paska/Täynnä asiavirheitä/yhdentekevää fiktiota/kioskipulppia/haisee koiranoksennukselle...


Mutta onpahan jälleen kerran tehty menestysteos Temppeliherrojen salaseurasta. Ei pidä unohtaman, että hiljattain jopa :)legendaarinen;) ankkapiirtäjä, Don Rosa, on Roope Ankka -tarinoissaan hyödyntänyt Jeesuksen jälkeläisten salaseuraa, sen salattua ja tukahdutettua elämää. Todettakoon tässä sivujuonteena hienovaraisesti se, että siinä missä Dan Brown on aloitteleva kisälli, Don Rosa on mestariluokan kolossaalinen titaani.



Mutta itse asiaan. Jeesuksen, Jumalan Pojan, jälkeläisiin. Da Vinci Koodi yrittää Jeesuksesta yksiavioista. Että Magdalan Maria olisi ollut hänen mielitiettynsä, the only one... Oma näkemykseni on hieman riehakkaampi: Hiljattain edesmenneen ”Topi Sorsakosken” elämänvaiheita on tihkunut lööppeihin. Niiden mukaan ”Topille” tarjoutuvia naisia oli pitänyt järjestää parijonoon. Niin se on ollut ja on vastakin. Kun ajatellaan parin tuhannen vuoden takaista supertähteyttä Juudeassa, tohtii olla, että naisia on sielläkin riittänyt... useampaan jonoon. ”Lisääntykää ja täyttäkää maa”, kehottaa Iso Kirja. Kun siis Jesse Jepukka opetuslapsineen on saapunut kylään, on aivan satavarmalla edellä kiirinyt tieto: ”Hameet korviin! Spermapumput tuloo! ” Onko sitten ollut niin, että jos iso-Jii ei ole jaksanu, niin joku opetuslapsista on hoidellu homman - sillä aikaa kun Jii on hyväillyt neidon hiuksia tahi antanut tälle jalkavoitelun/manikyyrin... Ja jos J. on ollu hyvässä iskussa, opetuslapset on pitäny järjestystä jonossa ja mustasukkaiset puolisot ja sulhaset loitommalla.. Niin se menee, nuorten viriilien miesten touhutessa. Alfauros määrää parittelujärjestyksen. Näinollen uskallan väittää, että suoraan Jumalasta polveutuvia kaksijalkaisia on maan päällä enemmän kuin uskaltaisi arvatakaan!



Tämä teksti tietenkin on kaikkinensa loukkaavaa ja erittäinkin rienaavaa, mutta halusin vain laittaa pienenä esimerkkinä, että jos kerran kristinuskon alkuvaiheiden tapahtumia ruvetaan höystämään mielikuvituksella, niin kyllä täältäkin pesee... Enkä epäile yhtään, että jos esittämistäni ideoista hieman säätäis kässäriä ja laittais oikovedoksen Vatikaaniin, niin eiköpä vain Benukka Ratzingerilainen bullaa paluupostiin.



Se, että katolinen kirkko on horassu Brownin kirjasta herneen nenään, osoittaa sen, ettei niillä siellä inkvisitiossa ole huumorintajua. Käsittääkseni Brown on nimenomaan huumorikirjailija. Ainakin sellaisena Da Vinci Koodin ymmärsin. Todennäköisesti Dan Brown hekottelee itsekseen: ”Hahaa! Ihan hömppää ja ne otti sen todesta! Tekivät elokuvankin. Hahaa...”



En malta olla siteeraamatta kirjan neljännen luvun alusta kohtaa, jossa kuvaillaan poliisipäällikkö Fachen olemusta:



”...Ylikomisario Bezu Fachen ryhti oli kuin vihaisella härällä - leveät hartiat suorina, leuka tiukasti rintaa vasten. Hänen tumma tukkansa oli kammattu taakse ja siloitettu hiusöljyllä, mikä korosti syvien otsalahdekkeiden välistä työntyvää nuolimaista uloketta - se jakoi ulkonevan otsan kahtia ja sojotti eteenpäin kuin taistelulaivan keula...”



Hmm... ”...otsalahdekkeiden välistä työntyvä taistelulaiva...” Rankkaa. Mitä tämä on englanniksi. Laitetaanpa googlen kääntäjä töihin:



”Chief Inspector Bezu Fache’s posture was like an angry bull, broad shoulders straight, chin firmly against the chest. His dark hair was turned back and plated hair oil which emphasized the deep frontal bight pushed between the arrow-shaped edges - it is divided into two protruding forehead, and sticked out forward like the battle of the ship's bow...”



Nerokasta! Pärjää psykologisessa tarkkanäköisyydessään kenelle tahansa klassikkokirjailijalle!



Alkuperäiskielellä, suoraan kirjailijan päätteeltä tuo nerokkuus kajahtaa sanatarkasti näin:



”Captain Bezu Fache carried himself like an angry ox, with his wide shoulders thrown back and his chin tucked hard into his chest. His dark hair was slicked back with oil, accentuating an arrow-like widow’s peak that divided his jutting brow and preceeded him like the prow of a battleship...”



Nimimerkissä ”Dan Brown” on selvästi nobelainesta!



Jaa että mikä ihmeen ”liitonarkki”? Haluan tässä yhteydessä ja aina palauttaa mieliin, että enimmäkseen uskontojutuilla äärimmäistely on ”liitonarkkareiden” touhuja. En siis tarkoita, että ”liitonarkki” tulisi ymmärtää ”Liiton arkiksi” vaan ”Liito-narkiksi”. Narkki = narkkari. Ne sellaset liito-narkkarit on jotakuinkin himmeitä leijujia, jotka kuvittelee kaikkea joutavaa. Niinku tää Dan Brownkin. Todennäköisesti vähintään psyykelääkkeiden voimin.

keskiviikko 10. elokuuta 2011

Lolita

Vladimir Nabokovin Lolita tuntui aluksi yököttävältä ja ahdistavalta. Kirjahan kertoo 37-vuotiaan miehen, Humbertin, sairaasta mieltymyksestä nuoriin tyttöihin. Erityisesti kirja painottuu kertomaan hänen suhteestaan 14-vuotiaaseen Lolitaan. Toisin sanoen, Lolita on tarina pedofiliasta.

Voin vain kuvitella, millaisen vastaanoton kirja sai julkaisuvuonnaan 1955. Kuinka Nabokovin pääteltiin olevan itse tuo Humbert (ihmisillä saattaa monesti mennä fakta ja fiktio sekaisin). Wikipedian mukaan (jep, niin helppo - ja niin epäluotettava lähde.. en kohta kehtaa enää myöntää, mistä tietoni ammennan) Lolita laitettiin heti kiellettyjen kirjojen listalle. Niin kuin se nyt olisi pedofilian ylistys!!

Sillä luettuani kirjaa jonkun matkaa, huomasin alkujärkytyksen jälkeen, että Nabokov - jos joku - on kirjaimellisesti kaunokirjallisuuden edustaja. Niin kauniisti hän käsittelee sanoja. Välillä ehkä hieman liiankin kauniisti ja taidokkaasti, toisinaan tuntuu, että maalailu yltää (nyt tulee lempparisanani) jaarittelun puolelle (jaarittelu Ankkurin sanakirjassa tarkoittaa eksymistä aiheesta ja vähän myös paikallaanjunnaamista siellä aiheeneksymis-kohdassa).

Ja joo, ei tämä mitään pedofilian ylistystä ole. Humbert kuvataan varsin pakkomielteiseksi, sairaaksi tyypiksi, jonka elämän ainoa päämäärä on sekaantuminen varhaisteineihin. Lopulta hän tajuaa, ettei kohdellut Lolitaa muuta kuin tarpeidensa tyydyttäjänä. Tällainen kirja voi päättyä ainoastaan kuolemaan. Kenen, sitä en paljasta.

maanantai 8. elokuuta 2011

Kuolleet sielut

Minulla ei ollut mitään ennakkokäsitystä Nikolai Gogolin Kuolleista sieluista. Tai no, kuvittelin, että se on Dostojevksi-tyylistä outoilua. Eipä ollut, ei. Kuolleet sielut osoittautui satiiriksi, jonka huumori oli paikoitellen aika veikkohuovismaista. Lukukokemuksena varsin viihdyttävä ja helppo. Eikä niin vanhanaikaista kuin mitä olisi voinut kuvitella kirjan julkaisemisvuoden, 1842, perusteella.

Kuolleet sielut kertoo mystisestä Tsitsikovista, joka kiertää kylissä haluten ostaa maanomistajilta kuolleiden maaorjien sieluja. Osto-ja myyntitilanteet aiheuttavat varsin koomisia keskusteluja, joiden aikana Ankkuri ei voinut muuta kuin hykerrellä itsekseen toimiston hiljaisuudessa. Kaikista älyttömin hahmo on Nozdrev, maanomistaja, joka ei suostu myymään Tsitsikoville sieluja. Kun Tsitsikovista alkaa levitä mitä perättömämpiä juoruja kahden rouvan toimesta (tämänkaltaisia rouvia löytyy maailman joka kolkasta ja heidän keskustelunsa, vaikka hyvin yliampuva onkin, on myös mitä oivallisin esimerkki mehukkaan juorun synnystä), Nozdreviltakin yritetään tiedustella, minkälainen mies Tsitsikov oikeastaan on. Kysymys osoittautuu vikatikiksi ja lukijalle tarjoillaan hupia kerrakseen, kun valepukki-Nozdrev ei pysty pidättelemään suustaan ryömiviä sammakoita.

On aina surullista käydä lukemassa Wikipediasta näiden 1800-luvun kirjailijoiden elämän kohtaloista. Gogolin elämä ei sen ruusuisempaa ollut kuin esimerkiksi englantilaisten naiskollegoidensa. Hän kärsi syvästä masennuksesta ja kuoli vain 42-vuotiaana. Mitä tuhlausta.

perjantai 5. elokuuta 2011

Kärpästen herra

William Goldingin Kärpästen herra on ahdistava ja pelottavan todellisentuntuinen lukukokemus.

Eletään toisen maailmansodan loppua (kirjassa mainitaan Japaniin pudotetut ydinpommit). 6-12 (?)-vuotiaita englantilaisia koulupoikia kuljettanut lentokone tippuu alas Tyynen meren yllä ja pojat haaksirikkoutuvat autiolle paratiisisaarelle. Aluksi pojat riemuitsevat, ettei yhtään aikuista jäänyt henkiin. He pitävät haaksirikkoa seikkailuna. Kuitenkin jo alussa poikien ylle lankeaa synkkä varjo, kun pienimmät pojat väittävät nähneensä saaren metsässä pedon, käärmemäisen olion. Aluksi isommat pojat kieltävät pedon olemassaolon. Yksi heistä, Simon, ymmärtää, että peto tarkoittaa ihmistä. Heidän pitäisi pelätä toisiaan. Mutta kukaan ei kuuntele Simonia.

Vähitellen pojat jakaantuvat kahteen eri ryhmään, joista toinen käyttää väkivaltaa ja päätyy lopulta tappamaan toisen, pieneksi käyneen ryhmän jäseniä. Pojat alentuvat villi-ihmisten tasolle. Kodin ja koulun auktoriteetit ja rangaistusmenetelmät eivät ole pitämässä heitä kurissa. Kirjan henkilöissä on koulukiusaajia ja uhreja. Koulukiusaajista tulee tappajia, uhreja ei auta kukaan. Empatian puute tai rohkeus olla näyttämättä empatiaan kykenemistä, ajavat lapset mielettömiin tekoihin. Ihminen on ihmiselle susi.

En halua uskoa, että ihminen on pohjimmiltaan paha, kuten Golding osoittaa. Mistä tosin tiedän, millainen itse olisin, ellen olisi kasvanut "sivistys"valtiossa. Kärpästen herrassa autiolle saarelle pelastautuivat pikkupojat, joiden moraali oli vielä kehittymätön. He olivat mieleltään pyynti-keräilykulttuurin aikaisen ihmisen tasolla.

Mutta sivistyneessä maailmassa tapahtuu koko ajan väkivaltaisuuksia ja murhia. Ihmisissä on petoja. Ja petojen uhreja.

torstai 4. elokuuta 2011

Da Vinci-koodi

Dan Brown kuvailee kirjassaan, Da Vinci-koodissa, päähenkilön, kirjan Sankarin, Robert Langdonin, näin:
Hänen teräväkatseiset siniset silmänsä näyttivät tänä yönä sumeilta ja riutuneilta. Vahvoja leukapieliä ja pienen vaon jakamaa leukaa peitti tumma parransänki --- voisi vihdoinkin taas turvallisesti käyttää tweedpukuaan ja Burberryn poolokauluspaitaa. 

Ja kirjan sisäkannessa oli kuva mister kirjailijasta:
Langdon on uskonnollisten symboleiden tutkija, joka toimii professorina - niin, missäköhän - no, tietysti the Yliopistossa eli Harvardissa. Muutenkin Langdon on kuvattu niin erehtymättömäksi ja nopeaälyiseksi, että kirjailija antaa itsestään "hieman" omahyväisen kuvan.

Itse kirjaan. Aluksi tuumin, että jaa, onhan tämä ihan viihdyttävää. Hölmöä ja viihdyttävää. Lopulta termi "viihdyttävä" katosi mielestäni. Kirjan takakannessa sisältö kuvailtiin "trilleriksi". Trilleri in my ass! Loputtomat jaarittelut kyllä tappoivat trilleritunnelmat. Etenkin Louvressa käydyt pitkittyneet keskustelut, vaikka poliisit olivat perässä, tuntuivat täysin käsittämättömiltä.

Sitten tarkemmin juoneen. Da Vinci-koodi kertoo Jeesuksen seksielämästä. Kirjan kantava idea on, että Jeesus jörnyytteli. Mielessäni heräsi tasan yksi kysymys: entä sitten? Kirjassa perustellaan, että Jeesuksen jälkeläiset (jos totuus tulisi julki) olisivat suuri isku katoliselle kirkolle, koska se osoittaisi, että Jeesus oli ihminen. Tosi asiassa kaikki piispalliset kristilliset kirkkokunnat ovat sitä mieltä, että Jeesus oli sekä ihminen että Jumala samanaikaisesti. Ja koska Jeesus oli ihminen, niin varmasti hänellä oli seksuaalisia haluja! Helkkari soikoon!

No, joo. Kirja on pullollaan älyttömyyksiä. Sydämeni itkee verta etenkin kaikkien eksegeettisten "faktojen" kohdalla. Voi veljet. Joo, eihän tätä liian tosissaan pitäisi ottaa, tämä on kuitenkin satu. Mutta hyvän fiktion voisi rakentaa vähemmän hömelösti. Ilkka Remeskin onnistuu luomaan onnistuneempia trillereitä, vaikka tuskin tietää hiukkaskiihdyttimistä sun muista, mitä hänen kirjoissaan esiintyy, enemmän kuin Brown teologiasta.

Muistelisin, että kirjan julkaisun aikoihin katolinen kirkko vetäisi pienet herneet nenään.. Ymmärtäisin, jos katolinen kirkko olisi suuttunut siitä, että kirja oli niin tavattoman huono, mutta kyseessä taisikin olla tuohtuminen siitä, että kirja esitti Jeesuksen olleen sukupuolisesti epäsiveä. Hahhahah. Älytöntä! Kuten jo totesin: MITÄ SITTEN???

maanantai 1. elokuuta 2011

Ystävistäni, hellyydellä

Englantilaisen eläinlääkärin, James Herriotin, osittain omaelämäkerrallinen kirja, Kaikenkarvaiset ystäväni, on lämminhenkisin ja sydämellisin kirja, minkä tiedän. Ystävistäni, hellyydellä on jatkoa edellämainitulle jatkaen samalla elämänmyönteisellä linjalla.

Sota on päättynyt. James jatkaa eläinlääkärin praktiikkaansa yhdessa Siegfridin kanssa. Tristan on valitettavasti mennyt naimisiin ja päätynyt tutkijaksi. Siksi hänen roolinsa jää kirjassa harmittavan pieneksi. Tosin, kaikki mehukkaimmat jutut liittyvät juurikin Tristaniin. Aivan käsittämättömän mainio hahmo. Kaikenkarvaisissa ystävissäni suurinta hupia tuottivat Siegfridin ja Tristanin yhteenotot, niitä olisin kaivannut vielä tähän jatko-osaankin.

Ja voi veljet, miten pidänkään Herriotin tarinankerrontatavasta. Kaikista näistä kirjoista, maailmankirjallisuuden klassikoista, hömpistä ja vähemmän hömpistä opuksista, joita olen kesän aikana lukenut, on Ystävistäni, hellyydellä se, joka liikuttaa minut kyyneliin ja saa minut tikahtumaan nauruuni. Kun Fred-kissa kuoli, nyyhkytin tyynynpieluksen märäksi. Kun James yritti saada sonnilta spermanäytettä, nauroin kippurassa.

Ystävistäni, hellyydellä on kirja, joka ei ehkä muuta maailmaa, mutta parantaa pienen ihmisen elämänlaatua.