maanantai 8. elokuuta 2011

Kuolleet sielut

Minulla ei ollut mitään ennakkokäsitystä Nikolai Gogolin Kuolleista sieluista. Tai no, kuvittelin, että se on Dostojevksi-tyylistä outoilua. Eipä ollut, ei. Kuolleet sielut osoittautui satiiriksi, jonka huumori oli paikoitellen aika veikkohuovismaista. Lukukokemuksena varsin viihdyttävä ja helppo. Eikä niin vanhanaikaista kuin mitä olisi voinut kuvitella kirjan julkaisemisvuoden, 1842, perusteella.

Kuolleet sielut kertoo mystisestä Tsitsikovista, joka kiertää kylissä haluten ostaa maanomistajilta kuolleiden maaorjien sieluja. Osto-ja myyntitilanteet aiheuttavat varsin koomisia keskusteluja, joiden aikana Ankkuri ei voinut muuta kuin hykerrellä itsekseen toimiston hiljaisuudessa. Kaikista älyttömin hahmo on Nozdrev, maanomistaja, joka ei suostu myymään Tsitsikoville sieluja. Kun Tsitsikovista alkaa levitä mitä perättömämpiä juoruja kahden rouvan toimesta (tämänkaltaisia rouvia löytyy maailman joka kolkasta ja heidän keskustelunsa, vaikka hyvin yliampuva onkin, on myös mitä oivallisin esimerkki mehukkaan juorun synnystä), Nozdreviltakin yritetään tiedustella, minkälainen mies Tsitsikov oikeastaan on. Kysymys osoittautuu vikatikiksi ja lukijalle tarjoillaan hupia kerrakseen, kun valepukki-Nozdrev ei pysty pidättelemään suustaan ryömiviä sammakoita.

On aina surullista käydä lukemassa Wikipediasta näiden 1800-luvun kirjailijoiden elämän kohtaloista. Gogolin elämä ei sen ruusuisempaa ollut kuin esimerkiksi englantilaisten naiskollegoidensa. Hän kärsi syvästä masennuksesta ja kuoli vain 42-vuotiaana. Mitä tuhlausta.

2 kommenttia:

Lukutoukka kirjoitti...

Gogol on ehdoton suosikkini venäläisistä klassikoista! Hän on samaan aikaan hauska ja vakava. Huovismainen on osuva vertaus hänen tyylilleen.

Gogolin tekstit ovat kestäneet aikaa , koska hänen tarkat huomionsa ihmisistä ovat, no, ajattomia. Yhä edelleenkin me olemme ahneita oman edun tavoittelijoita, liehakoivia hännystelijöitä ja turhanpäiväisistä kohkaajia.

Mutta Gogol osaa myös tuoda huumorinsa esiin kovin lempeällä tavalla, kuten suosikkinovellissani Päällystakki/Päällysviitta. Sen päähenkilö Akaki Akakievits on kiistattoman koominen mutta myös hellyttävän säälittävä ja omalla tavallaan arvokaskin henkilö.

Myy kirjoitti...

Täytyykin siis perehtyä Gogolin muuhunkin tuotantoon!

Gogolilla ja Huovisella on samanlainen.. hmm.. sanoisinko lempeän ilkikurinen tapa tarkastella ihmisiä. En tiedä, onko Huovinen kuinka tarkkaan Gogolinsa lukenut vai onko tämä samankaltaisuus vain sattumaa..