sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Sinä päivänä

David Nichollsin Sinä päivänä ilmestyi 2009 ja tehtiin elokuvaksi 2011. Vuosikymmenen alussa muistan lukeneeni ja kuulleeni sekä kirjasta että elokuvasta vähän joka tuutista. Aistihavaintojeni perusteella Sinä päivänä oli saavuttanut kohderyhmänsä vankan suosion. Silti se ei saavuttanut minun kiinnostustani,  koska en ole oikein lukutrendien perään, minkä lisäksi suhtaudun aika skeptisesti kirjoihin, jotka on suunnattu ikäisilleni naisille.
Näin vuoden 2015 loppupuolella viimein ajattelin, että ehkä nyt on tarpeeksi perässähiihtäjämäistä tarkastaa, aliarvioiko Nicholls lukijansa vai oliko kaikessa hehkutuksessa perää. Mieleeni oli pulpahtanut myös muistijälki kirjasta tehdystä elokuvasta, jonka olin nähnyt pari vuotta sitten. Elokuva oli vaikuttanut hiukan hutaisten väännetyltä ja minua oli jäänyt vaivaamaan, kuinka paljon kirja voisi olla elokuvaa parempi. Koska kritiikkien perusteella aika paljon.

Lukukokemukseni ei alkanut lupaavasti, sillä jo ensisivuilla tuli vastaan halveksumani seikka: toisen kirjailijan siteeraaminen.
Näitä oli kirjassa ennen jokaista uutta osaa kuvaamassa tulevaa sisältöä. Niin. Jotkut kirjailijat harrastavat tätä siteeraus-touhua kuin ylevöittääkseen oman tarinansa sisältöä. Minun mielestäni toisten kirjailijoiden lainaukset yllä nähdyllä tavalla eivät kuulu romaaneihin ja aina sellaiset nähdessäni huomaan miettiväni - ylevöittämisyrityksen lisäksi - miksei kirjailija ole itse voinut väkertää runontynkää määrittämään roolihahmojensa elämänvaihetta. Ovat kyvyt loppuneet, kun on pitänyt tukeutua taidokkaampien kynäniekkojen tuotoksiin? Vai onko kyseessä yritys tehdä hahmoista todellisempia, kun niiden touhuille on löydetty sopivat riimit jo kauan sitten kuolleiden kirjailijoiden sepustuksista? Aivan kuin Thomas Hardy olisi ollut Jesajan tapainen profeetta, joka on ennustanut Emman ja Dexterin kohtalot. Fiktiota perustellaan fiktiolla.

Idoleilta siepatut välispiikit eivät tietenkään pilanneet kirjan sisältöä, kunhan aiheuttivat aina vastaantullessaan värähdyksiä Voimassa. Mutta en antanut suuttumukselle valtaa. Nicholls osoittautui ihan mainioksi dialogin vääntäjäksi, mutta aloin pitää kirjasta vasta yli puolenvälin päästyäni. Kohtaus, jossa Dexter on ensi kertaa ihmishirviö-tyttöystävänsä Sylvien lapsuudenkodissa kylässä, on kerrassaan hykerryttävän hyytävä näytös snobeista ja kylmistä brittiyläluokan edustajista. Mielestäni kirja herää todella eloon vasta tässä vaiheessa. Asiaan voi vaikuttaa sekin, että tuolloin Dex ja Emma ovat yli 30-vuotiaita. Parikymppisten hapuilu, hukassa oleminen ja epävarmuus ovat jääneet taakse. Päähenkilöistä tulee kiinnostavampia heidän varttuessaan, ja kappas, niinhän se on tässä maailmassa kirjan ulkopuolellakin: ihminen paranee vanhetessaan. Nicholls on myös vahvemmalla jäällä kuvatessaan kolmekymppisiä kuin kaksikymppisiä.


Sinä päivänä alkoi vähän chicklittimäisesti ja sellaisena - tosin pikkuisen järkevämpänä peruschicklittikirjoihin verrattuna - se pysyi hamaan loppuun saakka. Järkevyyttä toi nokkela, uskottava dialogi sekä onnistuneet havainnot vanhenemisesta, mutta olisin toivonut olevani enemmän surumielinen tarinan suurimmasta käänteestä. Tuo kirjan kannessa näkyvä, Guardianin arvostelusta lainattu, ote piti siis vain osittain paikkansa: hauska kyllä, mutta ei nyt sentään ikimuistoinen ja koskettava paljon vähemmän kuin olisi kuvitellut. Kepeys oli Nichollsin valitsema tyyli ja suotakoon se hänelle.

tiistai 24. marraskuuta 2015

Nälkävuosi

Lueskelin yhtenä päivänä vanhoja kirjoituksiani täällä Nuharuvessa. Hävetti. Nolon kielenkäytön lisäksi vastaan tuli outoja mielipiteitä, kuten historiallisen romaanin kuuluu olla tiiliskivi ja jos se ei ole, se on luultavasti huono. Tuollaisen älynväläyksen olin keksinyt kuusi vuotta sitten.

Sittemmin olen kyllä monen monituista kertaa tullut todistaneeksi, että maailma on pullollaan muitakin hyviä historiallisia romaaneita kuin Waltarin spektaakkelit. Jopa alle 300 sivun mittaisia. Aki Ollikaisen Nälkävuodessa ei ole edes paria sataa sivua, vähän päälle 130 ja se on lyhyydestään huolimatta - tai juuri siksi - mestariteos. Mestariteos, jota voisi käyttää hissan tunneilla oppimateriaalina sen hahmottamiseen, millaista nälkävuonna kansan keskuudessa oli.
Nälkävuosi kertoo talvesta 1867-1868 yhden maaseudulla asuvan torppariperheen sekä helsinkiläisten senaattorin, apulaiskamreerin ja köyhien lääkärin näkökulmasta. Torppariperheen tarina on sydäntäsärkevä, melkein liiaksi asti. Heidän on lähdettävä kerjuulle, koska ruokaa ei ole. Suunnaksi otetaan Pietari, kyllähän oikeamieliseltä keisarilta irtoaa apua kuuliaisille alamaisilleen.

Lukiessani tein tietenkin vertailua aikaisemmin tässä kuussa lukemaani Tiehen, joka kuvasi ydinsodan jälkeistä elämää. Kovin kaukana tuo kuviteltu tulevaisuudenkuva ei ollut Nälkävuoden historiallisesta maailmasta: on lapsi ja vanhempi, jotka vaeltavat eteen päin elottomassa, uhkia täynnä olevassa ympäristössä paremman toivossa, vaikkei toivoa olekaan. Molemmat ovat tavallaan tarinoita maailmanlopusta. Vaikka kummatkin kirjat olivat syntyneet kirjailijoiden mielikuvituksesta (Ollikaisella tietenkin todelliset tapahtumat taustalla) eikä Ollikainen sen kummemmin ole elänyt vuonna 1867 kuin McCarthykään dystopiassaan, Ollikaisen roolihahmojen nälän saattoi tuntea omassa mahassaan. McCarthyn nälkäkuvailut sen sijaan olivat Hollywood-versioita todellisesta hädästä ja vaikuttivat pikemminkin mässäilyn halulta kuin kiinnostukselta kertoa juttu, jolla olisi jotain järkevämpääkin merkitystä.

Tällä vertailulla halusin lähinnä osoittaa, kuinka todeksi Ollikainen pystyi tekemään sen ajanjakson, jolloin Suomessa on viimeksi nähty nälkää. Olen tosi iloinen, että joku tekee sen, mihin minä en kykene: kirjoittaa kirjoja Suomen historiasta ja näin edesauttaa sitä, ettei nyky-Suomessa unohdettaisi kehitysmaa-Suomessa koettuja kärsimyksiä. On tärkeää muistaa, miten hyvinvointiyhteiskuntaan on päädytty, kaikki ei ole aina ollut itsestäänselvää.

sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Kangastus 38

Kangastus 38:ssa on kaksi päähenkilöä: lakimies Thune ja hänen sihteerinsä Matilda Wiik. Eletään vuotta 1938, tapahtumapaikkana on tietysti Helsinki - onhan kyseessä Kjell Westön kirja. Uusi maailmansota kolkuttelee ovella, ja edellisenkin jättämät arvet ovat vielä vereslihalla.
Thunella ja Matildalla on omat menneisyytensä kannettavinaan. Thunen vaimo on jättänyt hänet kaksi vuotta sitten ja lähtenyt Thunen ystävän matkaan. Mies ikävöi yhä vaimoaan ja tuntee vihaa ystäväänsä kohtaan. Matildan tarina on paljon traagisempi ja hänen mysteerinsä selviäminen on kirjan pääjuonikuvio. Thune kuuluu yläluokkaan, Matilda on taustaltaan voimakkaasti työväenluokkaa ja luokkaerojen kuvaaminen sekä ihmisten toimiminen omassa yhteiskunnallisessa asemassaan on teema, josta Westö tässä(kin) kirjassa ammentaa.

En ole Westön fani, kuten olen jo aiemminkin todennut. Kangastuksessa oli taas liikaa sivupoluille rönsyilevää nippelitietoa, joka oli puettu mukamas juonenkäänteisiin kuuluvaksi ("mukamas", koska en lukijana pystynyt täysin uskomaan aina kirjailijan luomaan maailmaan. Liika tietoisuus luo anakronistista tunnelmaa). Esimerkiksi tämä Matildan veljen bänditouhu.. Niin, siinä on mainittu kaikenlaisia historiallisia tosiasioita, mutta kun ne eivät olleet olennaisia tarinan kannalta. On varmasti vaikeaa luopua kaikista hyvistä ideoista, mitä sai vaikkapa lukemalla vanhoja Ajan Suunta -lehtiä. Oikeiden, 1930-luvulta peräisin olevien musiikkiarvioiden yhdistäminen kirjan fiktiiviseen bändiin on yksi esimerkki Westön kylläkin taidokkaasta toden ja keksityn sekoittamisesta, mutta myös osoitus siitä väsyttävän runsaasta historiallisen materiaalin määrästä, jonka kirjailija on teokseensa liittänyt ja joka vesittää tarinaa, koska liittyy olennaisiin tapahtumiin perin löyhästi.
Westön kirjoista tulee mieleen sellaiset historian laitoksen gradut, joissa ei ole osattu rajata aihepiiriä riittävästi.

Mutta löysin tästä paljon hyvääkin: Helsinki vie onneksi vähemmän elintilaa päähenkilöiltä kuin Missä kuljimme kerrassa. Matildan tarina etenee sivupoluista huolimatta mallikkaasti - ja koskettaa ja järkyttää. Tällä kertaa minusta tuntui kuin tosiaan lukisin romaania, enkä Stadin matkailuopasta ja juu, kyllä minun täytyy myöntää, että ihan pidin lukemastani, vaikka kritiikkiä tuli taas suollettua.

tiistai 10. marraskuuta 2015

Tie

Kääk! Vuosi 2015 vetelee viimeisiään, ja Nuharuvessa on ollut hiljaisempaa kuin koskaan. Vain 11 postausta tänä vuonna, vähemmän kuin blogin aloitusvuonna. Havahduttuani tähän onnettomaan seikkaan, päätin, että yli 20 julkaisua pitää saada vielä tälle vuodelle. Se tarkoittaa, että minun pitää lukea puolentoista kuukauden kuluessa yhdeksän kirjaa. No, hoituuhan se. Blogikavereilla tuntuu olevan niin kiire, että hyvä, kun kerkeävät lukemaan, saati lukemastaan kirjoittamaan. Joten apuja on turha odotella. Kunhan olen tyhjentänyt yöpöydän puoliksi luetuista kirjoista, painun kirjaston Agatha Christie -hyllylle, ne kun nielaisee nopeasti ja helposti. Alastalon salissa lukeminen siirtynee jälleen hamaan tulevaisuuteen..

Esipuheen jälkeen on aika siirtyä itse asiaan, Tiehen. Cormac McCarthyn Tie-kirja herätti kiinnostukseni nähtyäni siitä tehdyn elokuvan. Tai oikeastaan, luettuani Hesarin arvion elokuvasta, jossa elokuvaa kritisoitiin ja kirjaa kehuttiin. Näin ainakin muistelen. Elokuva ei minunkaan mielestäni ollut kovin hyvä, muistelen sen olleen tylsähkö muutamalla shokeeraavalla kohtauksella kuorrutettuna. Aragorn päähenkilönä meni hukkaan.

Kirjaa lukiessani en kuitenkaan nähnyt paljoakaan eroja elokuvan ja kirjan välillä. Järkyttäviä kohtauksia muutama ja sitten perusmössöä, joka enemmän haukotutti kuin kiinnosti. Joo, ruokaa ei ole ja sitä tarvitaan, nälkä kalvaa ja ruokaa onneksi löytyy, kylmä on, peittoja tarvitaan, peittoja löytyy.. Ja mitä sitten? Tässäkö koko kirjan anti?

Kun alan lukea tällaisia "maailma on loppunut, vain rippeet ihmiskunnasta ovat selviytyneet tuhosta" -kirjoja, minulla on ennakkotoiveena, että kirjailija kykenisi esittämään jotain mietteitä ihmiskuntamme vallitsevasta tilasta. Siis siitä todellisuudesta, jossa kirjailijakin elää. Ja pujottamaan näitä mietteitä ovelasti osaksi kertomaansa dystopiaa. Olisin kaivannut paljon enemmän pohdintaa kaiken turhuudesta, älyttömyydestä, merkityksettömyydestä, jota maailmanlopun kohtaama ihminen tuntisi. Mielestäni Tien mies ja poika olivat liian tyhjiä tauluja ja tarina liian haikumukarunollisesti kirjoitettu, jonka pitäisi lisätä homman syvyyttä. En voinut olla pohtimatta, miksi kirjailija oli tällaisen tarinan kehittänyt? Kertoakseen, että miltä hänen mielestään maailman loppu näyttäisi? Mutta mässäilyt kannibalismilla ja pikkupojan huolilla eivät vakuuttaneet minua, saivat vain ahdistumaan. Eivätkä sitäkään tarpeeksi.

Maailmassa on niin paljon parempiakin kirjoja, jotka ansaitsisivat tulla filmatuksi isolla rahalla ja saada päähenkilöksi Aragornin. Kuten vaikka Hamsterit.

sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Absalom, Absalom

William Faulknerin Absalom, Absalom alkaa kirjan kehyskertomuksella; nuoren Quentinin kuunnellessa neiti Coldfieldiä, joka kertoi Sutpenista, miehestä, joka oli naimisissa neiti Coldfieldin sisaren kanssa. Sutpen oli tullut aikoinaan Jeffersoniin kuin tyhjästä ja samoin luonut ympärilleen omaisuutensa. Quentinin suhde Sutpeniin tuli hänen isoisänsä kautta, sillä isoisä oli ollut Tom Sutpenin ystävä.

Neiti Coldfieldin kanssa käydyn keskustelun jälkeen siirrytään seuraamaan Quentinin ja hänen isänsä välistä kanssakäymistä, jossa isä selittää Sutpenin suvun tapahtumia pojalleen. Näin lukijalle alkaa asteittain selvitä, mistä tarinavyyhdissä on oikein kyse. Kehyskertomuksen pääosaparia näyttelevät kuitenkin Quentin ja hänen kanadalainen  opiskelijakaverinsa Shreve, joka haluaa tietää, millaista on Yhdysvaltain etelässä. Niinpä Quentin kertoo ja Sutpenin suvun sairaat ja rasistiset vaikuttimet avautuvat kuin sipuli kerros kerrokselta aina onnettomaan loppuun saakka.

Absalom, Absalomin varsinainen itu on tarina häikäilemättömästä Tom Sutpenista, joka varttui köyhyydessä, mutta saavutti rikkauden ja sai perheen, mutta omilla teoillaan myös tuhosi perheensä elämän, monessa polvessa. Shrevestä Faulkner on tehnyt etelän ulkopuolisen ihmettelijän, joka toiseksi viimeisellä sivulla maalaa tulevaisuudennäkymän, joka on punaniskoille kauhistus, mutta johon luonto meitä lempeästi ohjaa: kerran kaikki rodut ovat yhtä, joten verensekoittumisella ei tule enää olemaan mitään väliä. Niin kuin ei sillä pitäisi olla nytkään.

Hieno kirja! Oli kaiken sen vaivan arvoinen, että pidemmän lukutauon jälkeen jouduin palaamaan aina uudestaan ja uudestaan alkuun, kun en enää muistanut, että mitenkäs tällaisiin tilanteisiin oikein ajauduttiinkaan. Absalom on hyvä esimerkki kirjasta, joka on erityisesti minun makuuni: historiallinen romaani, vielä sukukronikka, joka ei päästä lukijaansa helpolla. Purtavaa riittää, näin jälkikäteenkin.