sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Sinä päivänä

David Nichollsin Sinä päivänä ilmestyi 2009 ja tehtiin elokuvaksi 2011. Vuosikymmenen alussa muistan lukeneeni ja kuulleeni sekä kirjasta että elokuvasta vähän joka tuutista. Aistihavaintojeni perusteella Sinä päivänä oli saavuttanut kohderyhmänsä vankan suosion. Silti se ei saavuttanut minun kiinnostustani,  koska en ole oikein lukutrendien perään, minkä lisäksi suhtaudun aika skeptisesti kirjoihin, jotka on suunnattu ikäisilleni naisille.
Näin vuoden 2015 loppupuolella viimein ajattelin, että ehkä nyt on tarpeeksi perässähiihtäjämäistä tarkastaa, aliarvioiko Nicholls lukijansa vai oliko kaikessa hehkutuksessa perää. Mieleeni oli pulpahtanut myös muistijälki kirjasta tehdystä elokuvasta, jonka olin nähnyt pari vuotta sitten. Elokuva oli vaikuttanut hiukan hutaisten väännetyltä ja minua oli jäänyt vaivaamaan, kuinka paljon kirja voisi olla elokuvaa parempi. Koska kritiikkien perusteella aika paljon.

Lukukokemukseni ei alkanut lupaavasti, sillä jo ensisivuilla tuli vastaan halveksumani seikka: toisen kirjailijan siteeraaminen.
Näitä oli kirjassa ennen jokaista uutta osaa kuvaamassa tulevaa sisältöä. Niin. Jotkut kirjailijat harrastavat tätä siteeraus-touhua kuin ylevöittääkseen oman tarinansa sisältöä. Minun mielestäni toisten kirjailijoiden lainaukset yllä nähdyllä tavalla eivät kuulu romaaneihin ja aina sellaiset nähdessäni huomaan miettiväni - ylevöittämisyrityksen lisäksi - miksei kirjailija ole itse voinut väkertää runontynkää määrittämään roolihahmojensa elämänvaihetta. Ovat kyvyt loppuneet, kun on pitänyt tukeutua taidokkaampien kynäniekkojen tuotoksiin? Vai onko kyseessä yritys tehdä hahmoista todellisempia, kun niiden touhuille on löydetty sopivat riimit jo kauan sitten kuolleiden kirjailijoiden sepustuksista? Aivan kuin Thomas Hardy olisi ollut Jesajan tapainen profeetta, joka on ennustanut Emman ja Dexterin kohtalot. Fiktiota perustellaan fiktiolla.

Idoleilta siepatut välispiikit eivät tietenkään pilanneet kirjan sisältöä, kunhan aiheuttivat aina vastaantullessaan värähdyksiä Voimassa. Mutta en antanut suuttumukselle valtaa. Nicholls osoittautui ihan mainioksi dialogin vääntäjäksi, mutta aloin pitää kirjasta vasta yli puolenvälin päästyäni. Kohtaus, jossa Dexter on ensi kertaa ihmishirviö-tyttöystävänsä Sylvien lapsuudenkodissa kylässä, on kerrassaan hykerryttävän hyytävä näytös snobeista ja kylmistä brittiyläluokan edustajista. Mielestäni kirja herää todella eloon vasta tässä vaiheessa. Asiaan voi vaikuttaa sekin, että tuolloin Dex ja Emma ovat yli 30-vuotiaita. Parikymppisten hapuilu, hukassa oleminen ja epävarmuus ovat jääneet taakse. Päähenkilöistä tulee kiinnostavampia heidän varttuessaan, ja kappas, niinhän se on tässä maailmassa kirjan ulkopuolellakin: ihminen paranee vanhetessaan. Nicholls on myös vahvemmalla jäällä kuvatessaan kolmekymppisiä kuin kaksikymppisiä.


Sinä päivänä alkoi vähän chicklittimäisesti ja sellaisena - tosin pikkuisen järkevämpänä peruschicklittikirjoihin verrattuna - se pysyi hamaan loppuun saakka. Järkevyyttä toi nokkela, uskottava dialogi sekä onnistuneet havainnot vanhenemisesta, mutta olisin toivonut olevani enemmän surumielinen tarinan suurimmasta käänteestä. Tuo kirjan kannessa näkyvä, Guardianin arvostelusta lainattu, ote piti siis vain osittain paikkansa: hauska kyllä, mutta ei nyt sentään ikimuistoinen ja koskettava paljon vähemmän kuin olisi kuvitellut. Kepeys oli Nichollsin valitsema tyyli ja suotakoon se hänelle.

Ei kommentteja: