lauantai 2. toukokuuta 2015

Yömyrsky

Remesten lukeminen suoraan sanoen vähän ketutti. Niistä kun ei saanut irti yhtään mitään. En katso Salattuja elämiä, koska moinen viihdehuttu tarjoaa vain ajankulua ja tiedän paljon parempiakin keinoja kuluttaa aikaani kuin katsomalla noin aivotonta ohjelmaa. Sama pätee kirjoihin. Kyllä kirjan pitäisi synnyttää muitakin tunnereaktioita kuin turhautumista. Jos jännityskirja ei kykene edes luomaan jännitystä, se on melko turha kirja.

Edellispostauksessa kirjoitin, kuinka haluaisin lukea jotain kevyttä, mutta kuitenkin laadukasta. Siksipä googletin "hyvä dekkarikirja" tai jotain vastaavaa ja tulokseksi sain vähän kaikenlaista, mutta ennen kaikkea Ruotsin dekkariakatemian palkitsemia kirjoja. On yleisesti tunnustettu tosiasia, että se, missä suomalaiset epäonnistuvat, siinä ruotsalaiset onnistuvat. Kuten elokuvat, tv-sarjat ja dekkarit. Luin jonkun Johan Theorin -nimisen henkilön kirjan juonikuvauksen, jossa kerrottiin kirjan olevan jotain kummitusjutun ja dekkarin välimaastosta. Kummitusjutut ovat aina kiehtoneet minua, vaikka tähän ikään mennessä olen törmännyt melko huonoihin kummituskirjoihin ja -elokuviin (poikkeuksena The Others ja Kuudes aisti).

Optimisti kun olen, suurin odotuksin laitoin kirjan varaukseen ja eräänä sateisena päivänä kävin sen kirjastoautosta hakemassa. Illalla ensimmäiset sivut luettuani tiesin jo, että Yömyrsky ei tule pettämään odotuksia.
Etukäteistietojen valossa osasin siis odottaa kummitustarinan ja dekkarin yhdistelmää. Aluksi vaikutti siltä, että kyseessä ei tulisi laisinkaan olemaan dekkari vaan kauhutarina. Vaikka jo alusta lähtien huomasin, että nyt ollaan laadun äärellä, ehdin kirjan edetessä silti pohtia, että missäköhän välissä kliseiset, kököistä jenkkileffoista tutut kummitushahmot astuvat esiin. Se kun on kuulkaas niin, että paras kummitustarina on sellainen, jossa kummitukset itse jäävät mysteeriksi (poikkeuksena ne The Others ja Kuudes aisti..). Sen verran spoilaan, että mielestäni Yömyrskyn kummitusulottuvuus oli hoidettu tyylikkäästi. Joakimin kokemukset Tuonelan asukkaiden kanssa oli jätetty tarpeeksi tulkinnanvaraisiksi, spiritismilaudan vaikutus rikollisjengiin ja sen lopullinen kohtalo (kuvaus siitä, miten Henrikin tultua taloon lauta odotti haljenneena) olivat oivallisen hyisiä elementtejä tarinassa.

Joakimin, Tildan, Gerlofin ja Henrikin lisäksi kirjan tärkeissä rooleissa olivat kartano ja itse Öölanti ja Öölannin oikukas ilmasto. Oli hienoa, että Theorin oli tehnyt kartanolle oman tahdon. Se tarinoi (kuolleiden avulla) ja piti kaikesta historiastaan huolimatta selvästi Joakimin perheestä huolta.

Olin yllättynyt, että Yömyrsky lopulta paljastui kaiken muun lisäksi murhamysteeriksi. Tildasta minulle tuli vähän mieleen Fargo-elokuvan naispoliisi, tätä hahmoa olisi sopinut syventää enemmänkin. Kaiken kaikkiaan minulla ei kuitenkaan ole (kerrankin!) pahaa sanottavaa, ihan loistava kirja. Mutta sen neuvon annan, että kirjan loppua ei kannata lukea juuri ennen nukkumaanmenoa. Sen verran jäi kaltaistani arkajalkaa pelottamaan, että uni ei meinannut ihan heti tulla sen jälkeen, kun olin kirjan saanut loppuun..

Ei kommentteja: