sunnuntai 24. toukokuuta 2015

Verikallio

Johan se oli taas aika Johan Theorinin. Minulla on lainattuna tämän Verikallion jälkeen vielä yksi Theorin eikä häneltä sen enempää olekaan suomennettu. Muistelisin, että häneltä on kirjoja ilmestynyt 2013 vuoden jälkeenkin. Suomennoksia siis odotellen, ruotsin taitoni ei romaanien tarpeeksi hyvään ymmärtämiseen riitä.

Verikallio ilmestyi ruotsiksi 2010 ja suomeksi 2011. Se on järjestyksessään kolmas Theorinin tuotannossa eli hän kirjoitti sen mestariteos ja arvostelumenestys Yömyrskyn jälkeen. Hämärän hetkeä lukiessa osasin jo pelätä, mitä tämä kolmas kirja toisi mukanaan. Theorin oli ammentanut kahdessa edellisessä kirjassaan Öölannin historiasta. Toiseen kirjaan oli tullut lisäelementtinä vielä kummitukset. Miten kirjailija voisi kertoa taas tarinan Öölannista toistamatta itseään? Siten, että hän jätti sen kaikista kiinnostavimman, Öölannin historian, pois.

Verikalliossakin menneessä Öölannissa kyllä roikutaan, mutta lähinnä kirjan nykyisyydessä elävien ihmisten omakohtaisten kokemusten kautta. Eikä noissa kokemuksissa kuitenkaan nosteta (mielestäni tarpeeksi) esiin enää saaren omia historiallisia erikoisuuksia samalla kertoen, miten muun maailman muutokset vaikuttivat Öölantiin. Menneisyyssukelluksissa Vendela kertaa omaa kurjaa lapsuuttaan, Gerlof lukee vaimovainajansa päiväkirjoja 1950-luvulta ja Per jäljittää pornoteollisuudessa työskennelleen isänsä tuttavuuksia vuosien varrelta. Öölanti on siis yhä läsnä, muttei enää niin voimakkaasti ja kiehtovasti kuin aiemmin.

Kiehtovuutta Theorin oli yrittänyt kyllä hakea - mikä aluksi tuntui todella hakemalla haetulta - keijuista. Jep. En usko kummituksiin, mutta kyse on siitä, että voisin uskoa. Sen sijaan keijut ovat liian lapsellisia ja kun Theorin esitteli alussa keiju-juonikuvionsa, olin lähinnä pöyristynyt tästä lukijoiden väheksymisestä. Että etkö mitään kiinnostavampaa keksinyt? Vaikka jotain muita luonnonuskontoja. Jotain vähän uskottavampia taikauskomuksia. MUTTA. Theorin sai minut ympäripuhuttua, että keijut lopulta olivat ihan ok-juonilisä. Keijuista ei ollut tehty todellisia (toisin kuin kummituksista Yömyrskyssä), koska keijut eivät olisi kestäneet päivänvaloa. Kummituksethan kestivät.

Keiju- ja pornoaihe samojen kansien välissä voi kuulostaa kovin mielenkiintoiselta yhdistelmältä. Theorin, taitava kirjoittaja kun on, sai nämä kaksi luonnotonta oikkua kuitenkin vailla ristiriitaa sovitettua yhteen.

Verikallio oli lukemisen arvoinen, kuten aiemmatkin Theorinit. Se vaan on kismittänyt alusta asti, että Theorin saisi kirjoistaan vieläkin parempia, jos kiinnittäisi enemmän aikaa hahmojen luomiseen. Hän voisi kertoa hahmoistaan lisää. Tähän kolmanteen kirjaan saakka hahmot ovat kuvailleet toisiaan lähinnä tällä tavoin: "Hän oli noin 30-vuotias ja hoikka." Ok. Lukijan on paljon helpompi samaistua kirjan henkilöihin, jos hänellä on käsitys siitä, minkälainen tyyppi on kyseessä. Theorinin kirjojen henkilöt ovat onttoja palikoita, jotka tekevät tai ovat tekemisen kohteita. Missä tunteet, mielenliikkeet, maailmantuska, jota pitäisi kokea vähän syvällisemminkin kuin vain "hän ei ollut nukkunut koko yönä ja Nillan tilanne vaivasi". Pikkuisen vielä lisää, miten se vaivasi, raastoi ja repi sielua ja ruumista. Vertailun vuoksi: Ian McEwan kertoo kirjojensa hahmoista liikaa, Johan Theorin liian vähän. McEwanin tyylissä pidän siitä, että hän kertoo tosiaan ihmisistä, jotka ovat lihaa ja verta. JOTKA VOISI KUVITELLA OIKEIKSI IHMISIKSI. Theorin, niin saakelin hyvä tarinankertoja kun hän onkin, kirjoittaa ontoista ja kliinisistä hahmoista. Toisaalta tuo tapa on hyvin tyypillistä dekkaristeille.

Ei kommentteja: