maanantai 26. joulukuuta 2011

Kerjäläinen ja jänis.

Tuomas Kyrö taitaa olla tämänhetkinen hotakainen. kirjailija, jota tulee joka tuutista. Ennen Kyröä kyseisen tunkion kukkona on nähty Pertti Jarla. Mitä kuuluu, mitä mieltä olet, mitä teet parhaillaan, mitä seuraavaksi; miten fiksaisit repaleisen parisuhteen, miten lapset pitäisi kasvattaa, mikä nykynuorisoa/-ihmistä vaivaa; mikä viini sopii parhaiten kuhan kanssa, mitä mieltä olet karppaamisesta, ilmalämpöpumpusta, pyöräilykypärästä, kansankodista...

Tätä ennen olen lukenut Kyröltä yhden "kyllä minä mieleni niin pahoitin" -kolumnin. Kuuntelin tietokoneella piirustellessani miehen vastauksia Maarit Tastulan "kuoliaaksiymmärtävässä" syvähaastattelussa. Ohjelman seuraaminen oli "kiikunkaakun kinthaalla": Kyrön vastaukset kuitenkin kiinnostivat enmmän kuin Tastulan sossupornoa tihkuva kukkahattuilu.

Ennakkoasenne "Kerjäläinen ja jänis" -kirjaa kohtaan oli jyrkkä EI: Arto Paasilinna oon tehnyt tarinan, joka ei päivityksiä kaipaa. Päätöksen sinetöi Risto Jarvan "Jäniksen vuosi" -elokuva. Mutta kun kerran lähipiiri kilvoin kehui ja ylisti, otin kirjan suorittaakseni. Toisaalta, edellisestä lukemastani kirjasta, danbraunin höttömöhkäle davincikoodista, oli jo aikaa.

Jo muutamien sivujen jälkeen kävi selväksi, että tää jäpikkä, tämä Tuomas Kyröhän päästelee tekstiä kuin paraskin paasilinna. Sellainen tarinahan rakentuu perinteisen draaman kaavan mukaan seuraavasti: Päähenkilön mahdollisuudet ovat tarinan alussa 0,5%, mutta erinäisten käänteiden jälkeen tilanne kääntyy päälaelleen: tsäänssit on nyt ylivertaiset 99,5%.

Voi sanoa, että Kyrö kuvaa herkullisen tarkkanäköisesti hahmojaan. Kirjan neljättä lukua, jossa tarinaan otetaan mukaan vietnamilaisravintoloitsija Ming Po, lukiessani tapahtui jotain odottamatonta: (siteeraus sivuilta 85 ja 86): "...lounasaikaan Ming tarjosi... Aasian makujen lisäksi Hanoin Mummun Lihapullia ja ennenkaikkea suomalaisten perusruokaa, pitsaa. Ho Tsi Bling-Bling eli kinkku-kebab-chicken-wings-pepperoni-roiskeläppä oli nuorison suosikki. Sen sai myös ruispohjalla, aikuisempaan makuun." Se tuli kuin tsunami, kuin äkillinen aivastus: Seiniä ja kattoa repivä naurukohtaus! Jälkeenpäin, vähän häpeissäni ja hämilläni ihmettelin, miten tuommoinen repeäminen on mahdollista. Nuohan ovat vain tavallisia suomalaisia sanoja peräkkäin. Oliko se tuo "ho-tsi-bling-bling", joka avasi nauruhanat? oli miten oli, nyt en enää epäile mitään...

Tarinan edetessä rupesin näkemään sen elokuvana, Vatanescuna Kai Lehtinen; Ohjaus Rubin Mantsu.

Mutta sitten Lapissa juttu tyssäsi. Vaikka sivulla 125 Kyrö mainitsee Risto Jarvan ymmärtäneen huumorin sisimmän: "...sisin ei ole vitsi vaan suru. Elämä on surullinen juttu, jonka jokainen minuutti vie kohti kuolemaa. Siksi kannattaa nauraa...", se että Lappiin marjanpoimintaan lähtenyt Vatanescu löytää samaan aikaan punaisia puolukoita ja sinisiä mustikoita ja... kultasaaliin, keltaisia lakkoja, on pahemman sortin ermmm... sanonko nyt vaikean sanan... okei, anakronismia. Marjastusasioissa olen tarkka. Koskaan en ole samoilta mättäiltä lakkoja ja puolukoita poiminu. Lakat ja mustikat kypsyy kyllä samoihin aikoihin ja usein mustikoita voi poimia vielä puolukka-aikaan, mutta lakat ja puolukat - kuin hihasta tempastu jänis: ei oo totta. Myös se Kansallis-Idea-Parkin rakentaminen Pallastunturin kansallispuistoalueelle on jokseenkin arveluttava heitto, mutta täähän on fiktiota, menköön.

Niinhän siinä sitten kävi, Kerjäläinen ja jänis piti lukea kerralla. Jotenkin jäi vaikutelma, että kirjan olis voinu lopettaa jo paljon aiemmin. Ja että lopun persuirvailu on jotenkin irrallinen lisä. Kirjailijan pitäis tietää, että perussuomalaisten strategiaan kuuluu provosoiminen. Kannatus kerätään "kikkailemalla": Hurriviha, mamuviha, homoviha, viha postmodernia taidetta vastaan, kaikki kikkailua. Se, että nettiklippien kautta supersuosion saavuttanut Vatanescu nousee ryminällä ja rytinällä Tavallisten Ihmisten Puolueen johtoon ja Suomen pääministeriksi, voidaan ymmärtää osaksi Simo Pahvin/Timo Soinin vaalikampanjaa.

Huomiotta jääminen olisi monelle poliitikolle kaiken pahinta mitä voi tapahtua. Varsinkin näille mamuneekereille sahanpolttajille, "tavallisten ihmisten ystäville"...

Kaikenkaikkiaan Tuomas Kyrö on osoittautunut sellaisesksi sanailijaksi, että luen takuuvarmana kaiken julkaisemansa. Arto Paasilinnan suhteen en ole ollu ihan nin tarkka.

2 kommenttia:

Myy kirjoitti...

Eksyin pitkästä aikaa nuharupeen ja ääneen sai naureskella sinun, Palen ja giljainin arvosteluja. Hyvin perusteltuja omia näkemyksiä kirjoista hauskoine sanavalintoineen. Tämän takia Nuharupi on olemassa!

Taiteen maisterilla on sana hallussa. Rohkaisen sua lukemaan enemmän, että Nuharupi saa lisää tämänkaltaista tekstiä.

Paras toi marjavikatikki, mikä pyhäinhäväistys: lakkoja ja mustikoita ei voi löytyä samoilta apajilta. Hyvä huomio!

En ole yhtään Tuomas Kyröä lukenut. Jos en aktivoidu kunnolla tän joululoman aikana, voi lukeminen siirtyä ensi kesään tenttikirjojen astuttua jälleen kuvioihin. Mutta kassellaan..

Anonyymi kirjoitti...

Pistetään nyt vielä alleviivaten: Lakat ja mustikat kypsyy samaan aikaan. Lakkoja ja puolukoita en ole koskaan poiminu samana päivänä. Sensijaan mustikoita voi hyvänä vuotena poimia vielä puolukka-aikaan.