torstai 14. syyskuuta 2017

Sydämen oppivuodet

Gustave Flaubertin Sydämen oppivuodet vuodelta 1869 ei tuottanut suurta lukemisen iloa. Osaksi tästä voi syyttää sekavaa vuoden 1958 suomennosta, jossa sanajärjestyksessä oli kummallisuuksia. Siinä verbi viimeisenä usein oli. Ihan kuin olisin lukenut kotikuntani paikallislehteä. Nopeat hyppäykset kohtauksesta toiseen ja niiden aiheuttama sekava vaikutelma johtuivat kuitenkin kirjailijasta itsestään.
Sydämen oppivuosien päähenkilönä on itsekäs Frédéric, joka ihastuu vanhempaan ja varattuun naiseen, rouva Arnouxiin. 250 sivun jälkeen heidän suhteensa kokee viimein täyttymyksen, mutta onnea ei kestä kauan, kun väärinkäsitysten vuoksi Frédéric ajautuu takaisin muiden rakastajattariensa syleilyihin. Hän ei silti koskaan lakkaa ajattelemasta rouva Arnouxia.

Flaubert kuvaa Frédéricin rakastajatar-markiisittaren lapsen kuoleman välinpitämättömästi ja lähinnä Frédéricin näkökulmasta, joka on kylmä ja empatianpuutteinen. Koin voimakasta ahdistusta kohtauksesta. Tämä loppupuolen tapahtuma sai minut näkemään koko kirjan vastenmielisenä miehen tarinana, jossa nainen on vain halujen kohde. Mielestäni Frédéricin olisi pitänyt saada kunnolla ansionsa mukaan. Kyllähän hän sai kokea nahoissaan naisten huonostikohtelun, mutta esimerkiksi maininta markiisittaren lihomisesta nosti jälleen Frédériciä jalustalle. Deslauriersin kanssa menetetyn ystävyydenkin hän sai takaisin, joten tavallaanhan tässä oli onnellinen loppu. Naisiin ei voi luottaa (hehän vanhenevat, muuttuvat ryppyisiksi ja valkohapsisiksi, jolloin heitä kohtaan ei voi tuntea vetoa, koska se tuntuu samalta kuin koitustelisi äitimuorin kanssa), mutta onneksi on vanha kuoma, jonka kanssa muistella helppoja nuoruusvuosia.

Ranskan poliittinen kuohunta - eli se kiinnostavin anti - oli kirjassa sivuseikkana. Tärkeintä olivat yöjuoksut.

Ei kommentteja: