tiistai 6. syyskuuta 2016

Jonathan Strange ja herra Norrell

Masentavatko pimenevät syysillat? Tylsistyttääkö arki kesän jälkeen? Kaipaatko elämääsi hieman taikaa? Mutta et mitään nuorille suunnattua fantasialässytystä teinilempineen? Jos vastasit myöntävästi kaikkiin kysymyksiin, suosittelen Susanna Clarken Jonathan Strangea ja herra Norrellia.
Jonathan Strange ja herra Norrell oli kelpoa, viihdyttävää fantasiaa, jonka ansiosta sain pakoiltua kesänloppumismasennuksesta. Kun julistin täällä etsiväni hyvää fantasiakirjaa, mielessäni oli juuri jotain tämänkaltaista. Taputtelen tässä itseäni olalle hyvästä löydöstä, tämä kirja teki minut iloiseksi.

Jonathan Strange ja herra Norrell sijoittuu 1800-luvun alkuun, Napoleonin sotien aikaan. Olen näköjään osannut tänä "kesänä" valita alitajuisesti kirjallisuuden ja muun käyttämäni median teemat sopimaan toisiinsa. Yle Radio 1:n Keskiajan heinäkuun aikana luin Canterburyn tarinoita ja nyt katsoessani Sota ja rauha -minisarjaa (loistava, muuten), olen lukenut samoista ajoista kertovaa fantasiakirjaa. Sota ja rauha jatkuu vielä kolme viikkoa, joten kerkeäisin sarjan pyöriessä lukea useammankin Austenin jatkaen näin siitä ajasta kertovien kirjojen lukua. Vaan Ibsenit taitavat voiton viedä Austenista..

Jonathan Strange ja herra Norrell alkaa siitä, miten magia on kadonnut Britanniasta. Magiaa on ollut aina, mutta sittemmin ihmiset ovat unohtaneet, kuinka sitä käytetään. Maagikko herra Norrell on ollut huolissaan, mitä tapahtuisi, jos kaikki tavalliset talliaiset alkaisivat kokeilla magiaa, ja hän onkin suuri syyllinen siihen, miksi magiasta ei oikein edes tiedetä mitään. Norrell kun on ostanut kaikki magian tutkimukset ja kirjat omaan kirjastoonsa ja jättänyt vain kaikki harmittomimmat opukset ihmisten saataville. 

Jonathan Strange, noin kolmekymppinen mies, on magiaan taipuvainen ja kykenee tekemään taianomaisia asioita, vaikkei ole päässyt eläissään lukemaan magia-aiheisia kirjoja. Ne kun ovat Norrellin huomassa. Norrell ottaa Strangen oppilaakseen, mutta Norrellin halu pimittää magia briteiltä aiheuttaa mestarin ja oppipojan välirikon. Asia on nimittäin niin, että Pohjois-Englantia hallitsi parinsadan vuoden ajan kaikkien aikojen mahtavin maagikko, John Uskglass, joka 400 vuotta sitten katosi, eikä ole sen koommin näyttäytynyt kenellekään. Norrell pitää Uskglassia pahana kuninkaana, mutta Strange näkee Uskglassin ihmisenä, joka teki magiallaan Britanniasta sen, mikä se on. 

Jonathan Strange ja herra Norrell kertoo ajasta Valitun jälkeen. Niin, tässäkin kirjassa on tämä perinteikäs fantasiakirjaa hallitseva juonikuvio: Messias-tarina. Mutta Messias on elänyt ajat sitten ja nyt seurataan, kuinka hänen perintöään yritetään elävöittää. Ja koska on Messias, täytyy olla myös Saatana, joka edustaa ehdotonta pahuutta. Tykkäsin tosi paljon villavatukkainen herra ja Stephen Black -kuviosta. Se, kun Stephen sukkuloi toden ja keijumaailman välillä - niissä Clarke sai taianomaisuuden todella välittymään. Mikä kiehtova, kauhea rinnakkaistodellisuus.
 

1 kommentti:

Lukijatar kirjoitti...

Kiinnostava kirjoitus Strangesta & Norrellista, yhdestä suosikkiromaaneistani koskaan. Itse en tosin ole tulkinnut koskaan juonta Messias-tarinana. On totta, että teoksen maailmaa on mahdollista kutsua Messiaan jälkeiseksi ajaksi - taiantäyteinen keskiaika ja sen suvereeni hallitsija ovat poissa. Toisaalta taas kyseinen aika on ollut kaikkea muuta kuin satua: taikuus on ollut vapaata ja ihmeellistä mutta myös villiä, arvaamatonta ja yhden henkilön ympärille kiertyvää ja siten entistäkin ailahtelevampaa, oli hallitsija kuinka mainio hyvänsä. Aika paljolti siksi taikuus ei ole kunniallista Strangen aikalaisten mielestä: siitä puuttuu järjestys, tasaisuus ja ennalta-arvattavuus. Sitä ei voi hallita täydellisesti ja siten se on uhka. Minusta on erityisen kiinnostavaa, kuinka Strange ja Norrell luotaavat taikuuden eri puolia ja lopulta on ilmeisen selvää, ettei taikuus ole yksinomaan hyvää tai pahaa tai taiantäyteinen maailma pelkkä utopia tai dystopia.

Samoin keijuja on vaikea nähdä suoraviivaisena vastavoimana jo siksi, että kyseinen hallitsija oli myös keijujen hallitsija. Toisekseen itse saamani vaikutelman mukaan keijut ovat ihmisenkaltaisia vain ulkoisesti. Heidän kuvaamisensa absoluuttiseksi pahaksi on hieman sama kuin sanoa, että luontaisia vaellusreittejään seuraavat ja hirvikolareita aiheuttavat hirvet ovat ehdottoman pahoja, sillä niiden toimista seuraa kärsimystä. Keijut eivät asetu moraaliselle hyvä-paha -akselille, koska ne eivät ole moraalisia olentoja. Keijut ovat osa luonnonvoiman kaltaista villiä ja arvaamatonta magiaa, sen parissa viihtyviä olentoja, jotka pitkälti vain seuraavat vaistojaan. Villavatukkaisella herralla ja päähenkilöllä vain sattui olemaan eturistiriitoja ja osaltaan keiju myös edustaa taikuuden synkkää puolta.