torstai 12. toukokuuta 2016

Jane Austen, Ylpeys ja ennakkoluulo.


Luettu. Kuluneen vuorokauden aikana pakkoahmaisten loput, pari sataa sivua! Meikäläiseltä melkoinen suosionosoitus kirjalle/kirjailijalle. Sitä miettii, pitäisikö lainkaan lukea muita kirjoja kuin sellaisia, jotka vievät mennessään. 

Lähimuistissa lukukokemus Tolstoin Anna Kareninasta, joka ei vaikuttanut (ja vakuuttanut) läheskään samaan tapaan pontevasti. Samaa Tolstoin ja Austenin kirjoissa on se, että henkilöt ovat enimmäkseen kauniita hyvin toimeentulevia. Muistelisin että Anna Karenina on itsellinen siinä mielessä, että ottaa oman elämänsä täysillä haltuun - hylkää seniilin puolison ja riemuitsee nuoren ja viriilin Ronskin kanssa. Tuo elämän haltuunotto on lopulta niin kokonaisvaltainen, että nainen syöksyy huumehouruissaan junan alle. Hieman samantyylistä meininkiä on Austenin kirjan päähenkilöllä, Elizabethillä, mutta joka toki lukijan suureksi iloksi päätyy lopulta onnellisiin naimisiin alunpitäin turhantärkeäksi ylpistelijäksi luonnehtimansa miehen kanssa. Austenin kirjan henkilöt ovat herkullisia. Varsinkin mahtimies Darcyn täti, Lady Catherine, suorapuheisine näyttämön haltuunottoineen on kuin kuninkaallisen vahakabinetin kauhukomerosta. Hetkinen... nyt leikkas johonkin palmu-elokuvaan! Kuulen Jopi Rinteen äänen: "Rouva Skroof! Minulla on aivoissani merkintä hänestä..." ja samassa Hitchcokin Psyko-elokuvasta tuttu äitihahmo ryntää paikalle uhkaavasti puukkoa heiluttaen. Ääniraidalla tietenkin räjähdystä edeltävä varoitusääni, helvetillisen katkonainen sireeniujellus.

On tullu yriteltyä näitä "lista sata" -klassikoita. En oikein usko, että ihan heti vastaavaa löytyy. Jos löytyy, pakko hillitä tahtia. Tällaset tarinat/kirjat haittaa työntekoa ja arkirutiineita. Hyvää tietenkin on se, että kun uppoutuu kirjaan, välttyy euroviisuilta ja lätkähömpältä.

Vielä muuan luonnehdinta lukukokemuksesta. Alkuun, itseasiassa melko pitkään, tuntui siltä, että Ylpeys ja ennakkoluulo on yhdentekevää höttöä, tyhjiä sepustuksia tyhjien ihmisten tyhjästä elämästä. Mutta kaiken aikaa tarina kuitenkin etenee. Epäonnistuneen kosinnan jälkeen hra Dracyn Lizzylle kirjoittama kirje herätti lopullisesti: Ei saatana mitä tekstiä! MITÄ TEKSTIÄ! Kerrassaan käsittämättömän taitavaa sanailua. Tosin vähän olin nolona päähenkilön puolesta siitä, että tämähän menee kuin Simo Salmisen laulussa ainakin: "...se katto pitkään... ja kirjotti kirjeen... nyt on pakko mennä naimisiin... heeeei tulipa tenkka-tenkka-poo..."

Kijeet ovat kirjan parasta antia. Vähän jäi harmittamaan, ettei lopussa hra D:n tädiltään saamaa kirjettä "julkaistu" lukijan ihailtavaksi. Siinä kuulemma D:n morsiamesta kerrottiin selkeäsanaisesti ja suorapuheisesti mikä tämä oli naisiaan ja miten surkea oli sukutaustansa.

En yhtään epäile, etteikö Austenin teksti ole toiminut innoittajana monelle kirjailijalle. Tästäkin kirjasta varmaan tehty useita elokuvaversioita. Olen vasiten kieltäytynyt katsomasta esim. Anna Kareninaa elokuvaversiona, samoin teen Ylpeys ja ennakkoluulon suhteen. Elokuva on tulkinta kirjasta, ei mikään korvike. Otetaan esimerkki, vaikka se hra Darcyn kirje. Se on pitkä. Kun sitä lukee kirjasta, sen parissa viipyilee hyvinkin puoli tuntia... on käytävä kusella ja pestävä hampaat... Olisi puuduttavaa katsoa elokuvaa, jossa kirjeen sisältö tuodaan näin vitkaan ja harkiten, sana sanalta julki. Ei sellanen elokuva toimi. No, varmaan tuokin on toinen toistaan komeammin ratkaistu - niin näytelmä- kuin elokuvaversioissakin. Mutta jaksan olla poikkiteloin: Jos elokuvan keinoin esitetään seitsemän sivua tekstiä, kuvat on häiriöksi. Jooppas... ihan rupes kiinnostamaan.
.

2 kommenttia:

Ankkuri kirjoitti...

Olikin ollut ikävä näitä kirja-arvioitasi :D

Austenin kynä on terävä, tiesin, että osaisit antaa sille arvoa. Hmm, sun pitää ehdottomasti katsoa bbc:n minisarja vuodelta -95. Ei tietenkään yhtä hyvä kuin kirja, mutta aika hyvä versio siitä. Pastori siinä loistaa, samoin äitimuori.

Jmi il-Donkey kirjoitti...

Joo, se äitimuori on takuulla hersyvän herkullinen hahmo elävässä kuvassa. Samoin pastori, jonka kaunopuheisuus menee reippaasti överiks. Niiden takia vois sarjan katsoa. Tietenkin kiinnostais nähä sekin, miten kaiken kohteliaisuuksilla kuorrutetun puheenlätinän sekaan kätkeytyvä aito asia osuu ja uppoaa tunteisiin, niin että sanomisien kohteella menee elämä vähintäänkin sekaisin. Tätähän Austen usein kuvaa...

aa.