tiistai 3. toukokuuta 2016

Grimmin sadut I: Ruusunen

Jacob ja Wilhelm Grimm keräsivät 1800-luvulla Saksassa talteen vanhoja kansansatuja, jotka painettiin kirjoiksi. Grimmit muokkasivat satuja enemmän lapsille sopiviksi, koska ne olivat alun perin tarkoitettu viihdyttämään aikuisia kuulijoita ja niiden sisältö oli sen mukainen.

Nykyään Grimmien saduista tunnetaan parhaiten Disneyn sokeroimat versiot; Lumikki, Tuhkimo ja Prinsessa Ruusunen. Suurin osa veljesten keräämistä saduista on kuitenkin jäänyt unholaan. Kun nyt olen ensimmäisen osan tästä vuonna 1999 julkaistusta Grimmien sadut -trilogiasta lukenut, ymmärrän jyvien erottuneen akanoista, mitä tulee satujen ikivihreyteen.
 Vaikka Grimmit karsivatkin väkivaltaisuutta (ja insestiä ja mitä lie muuta) saduista pois, osa on yhä liian karmivia lasten silmille ja korville. Esimerkiksi Outolintu-satu, niin viehättävä:
 Outolinnun kaltaisia tappamisella mässäileviä satuja on kirjan 67 sadusta aika monta. Kyllähän noista saduista saisi poistettua väkivallan, mutta jäljelle jäisi silti rakenteeltaan ja juoneltaan aika - suoraan sanottuna - huonoja tarinoita. Monien tarinan kohdalla väsytti myös niiden opettavaisuus. "Jos olet laiska et saa miestä ja olet onneton loppuelämäsi" tai "Jos olet laiska, kuolet jollakin kaamean väkivaltaisella tavalla".

Ne sadut, jotka ovat yhä edelleen suosittuja, erottuvat massasta. Kuten Ruusunen. Se on tosi lyhyt satu eikä siinä esimerkiksi lähdetä haahuilemaan pitkin maita ja mantuja etsien jotain saakelin tarvikkeita/apureita, joilla peitotaan appiukkokuninkaan/kuningattaren keksimät jäynät, jotta saataisiin naitua prinsessa (hieman hajoilin lukiessani noita seikkailusatuja, tuntui, että niitä on loputtomasti). Ehei. Prinsessan nukahtaminen satavuotisuneen pistettyään värttinällä sormeensa ja herätessään kuninkaan pojan suudelmaan on kaikessa simppeliydessään varsin tehokas kertomus. Kiehtovien unitouhujen lisäksi siinä ei sitä paitsi ole väkivaltaa (toisin kuin Disneyn elokuvassa!), minkä takia sen voi lukea lapsille sellaisenaan.

Vähäisemmälle huomiolle on jäänyt Kuusi joutsenta, josta itse pidin paljon lapsena, vaikka se vähän surullinen olikin (ja joka kuitenkin mielestäni on parempi kuin nuo muut sadut keskimäärin). Loppu onneksi oli onnellinen (kaikki Grimmin sadut eivät totta tosiaan pääty onnellisesti). Tuntui hurjalta lukea tätä näin vuosikymmenien jälkeen: muistin hämärästi, minkälaisia tunteita satu minussa aikoinaan herätti, miten vähän pelkäsinkin sitä ja miten ajattelin sen olevan silloin jotain paljon enemmän kuin mitä se nyt oli. Muistin siis hetkellisesti sen, millaiseksi mielikuvitukseni oli lapsena ollessani sadun muovannut. Satu näyttäytyi minulle silloin vähän kuin 3D:nä, kun se nyt oli vain yksiulotteinen.
 On ymmärrettävää myös, miksi Kaksi kisälliä ei ole saavuttanut nykyaikana suurta suosiota:
Satujen mustavalkoinen maailma alkoi sen verran kyllästyttää, että vaikka olin suunnitellut lukevani loput Grimmin sadut tämän ensimmäisen osan perään, en siihen kyennytkään. Siirryn nyt jonkin haastavamman pariin.

1 kommentti:

Jmi il-Donkey kirjoitti...

Kun veriteoilla mässäilyyn aikoinaan vapaamielisellä 60-luvulla liitettiin paljon alastomuutta ja tissejä - isoja tissejä! - oltiin eksploitaaioelokuvien alkulähteillä. Kun ko. genreä sitten aikanaan siivottiin salonkikelpoisemmaksi, päädyttiin mennävuosien kassamagneetteihin, Star Wars ja hobittielokuvat. Ei nuo Grimmien tarinat minnekään ole kadonneet... Vois olla aika jännä tulos jos johonkin Angry Birds -maailmaan lisäis kiduttamista, paloittelua ja seksiä... K 30!