torstai 30. kesäkuuta 2016

Hadrianuksen muistelmat

Marguerite Yourcenar ei ensi alkuun meinannut saada minua puolelleen. "Hötkyilyä!" Suivaannuin, kun Hadrianus pikakelasi elämäänsä nuorukaisesta keisariksi. "Ai että tuota ja tuota teit armeijassa ja sitten keisariksi!" Pihisin. En pitänyt Yourcenarin ilmaisutavasta aluksi, vaikka sen kyllä heti huomasin, että nyt ollaan (jälleen) todella hyvän kirjan äärellä (voin myöntää lukevani laadukasta kirjaa, vaikken siitä itse pitäisikään. Siinä ei ole mitään ristiriitaista). Noin sadan sivun jälkeen Hadrianuksen muistelmat (1951) veivät mukanaan ja jättivät kaipauksen jälkeensä. Tätä lisää! Jatko-osan päähenkilöksi Marcus Aurelius! Hekumoin. Vaan turhaan; arvoisa kirjailija Yourcenar kun on maannut mullan alla jo vuodesta 1987.
Hadrianuksen muistelmat on kuin tiivistetty Sinuhe. Välimeren alueelle sijoittuva historiallinen romaani, jossa elämänsä loiston päivät nähnyt mies kertaa tarinaansa lopun häämöttäessä näköpiirissä. Hadrianus on kohdistanut elämäkertansa Marcus Aureliukselle, jonka hän valitsi seuraajakseen valtaistuimelle. Se, että kirjailija on valinnut kirjeen vastaanottajaksi keisarin läheiseksi kokeman adoptiopojan, suo tietysti kaikista antoisimman mahdollisen tarinankuljettelun. Hadrianus sanookin, kuinka aikoo olla täysin rehellinen Marcukselle. Niinpä saamme lukea niin surullisesti päättyneestä rakkaussuhteesta kuin vihamiehen tapattamisesta kuin oman kuoleman toivomisesta.

Olen lukenut aika paljon kirjoja, joissa vanheneva ihminen muistelee eloaan raatorehellisesti. Pahimmillaan ne eivät ole pystyneet lunastamaan  tällaista kirjoitusmuotoa: päähenkilö eli se kirjeen rustaaja kun ei tunnu olevan niin maailmaa nähnyt ja viisastunut kaikesta näkemästään kuin mitä hänen pitäisi olla. Parhaimmillaan tällaiset kirjat taas eivät tunnu romaaneilta, vaan todellisen Sinuhen tai todellisen Hadrianuksen todellisilta kirjeiltä. Yourcenar oli kyennyt nimittäin puhaltamaan eloon melkein 2000 vuotta sitten kuolleen keisarin. Kaikki se antiikin suurilta ajattelijoilta ammennettu filosofia (antiikin Kreikan perinnön merkitys oli tosi hienosti kuvattu tässä), jonka Yourcenar oli saanut yhdistettyä Hadrianukseen (kaikkiin hänen päätöksiinsä sekä hallitsijana että yksityiseläjänä) toi vastapainoa ja täytettä tarinalle, joka muuten eteni (kuitenkin ehkä hiukkasen liian) pikaisesti kohti loppua.

Hadrianuksen muistelmissa ei ollut mitään liikaa - silti se oli kirjana niin paljon.

Ei kommentteja: