maanantai 25. huhtikuuta 2016

Majakka

Jo ensilehdiltä oli selvää, että pitäisin Majakasta (1927). Pitäisin siitä todella paljon.
Outoa kyllä, tämä oli ensimmäinen kerta, kun luin Virginia Woolfia. Vähän hävettää tällainen myöhäisherääminen, koska Woolf on kuitenkin yksi 1900-luvun merkittävimpiä kirjailijoita. Woolfin lukeminen saattoi olla minulle täysin uusi kokemus, mutta hänen tyylinsä ei. Kuinka moni kirjailija hänestä onkaan ottanut vaikutteita? Ainakin Tove Jansson tuli alvariinsa mieleeni.

Majakan tapahtumat sijoittuvat Skotlannin saaristoon, jossa Ramsayn suurperheellä on kesäasunto. Perheen kanssa kesää on viettämässä muutama ystävä. Ensimmäisessä osassa eletään aikaa ennen maailmansotaa. Rouva Ramsay on tarinan keskipiste, kaunis nainen ja lempeä äiti, jota katsellaan ihaillen ja myös arvostellen. Rouva Ramsay on luvannut pojalleen Jamesille, että hän pääsisi käymään saarelle näkyvällä majakalla seuraavana päivänä. Herra Ramsayn mielestä sää on kuitenkin niin huono, että majakalle ei voi purjehtia.

Aikaa kuluu, mutta Ramsayn perhe tuttavineen ei tule vuosiin saarelle. Sillä aikaa, kun kesäasunto rapistuu rouva Ramsay kuolee, samoin yksi perheen tyttäristä ja yksi pojista kaatuu rintamalla. Sodan päätyttyä he palaavat saarelle. Nuorimmat lapset James ja Cam ovat nyt teini-ikäisiä. Heidän isänsä pakottaa heidät purjehtimaan kanssaan majakalle kuin täyttääkseen sen lupauksen, jonka lasten äiti antoi 10 vuotta sitten ja jonka hän itse torppasi. Lapsilleen herra Ramsay on kova isä, tyranni, jonka käskyjä on toteltava. Rouva Ramsay on läsnä koko ajan sekä saarelle jääneiden vieraiden että purjehtijoiden mielissä.

Majakka on mahdottoman kaunis kirja. Se vastasi siihen kaipaukseen, jota aina haikailen kirjoja lukiessani: selitti elämää. Kertoi minulle asioita, joita en tiennyt voivan sanoiksi edes pukea. Kuten tällainen näkymä:
Tai tämä:
Nuharuvessa toistan itseäni lakkaamatta ja lempparitoistoni taitaa olla valitus siitä, kuinka kirjailija ei kykene luomaan uskottavaa maailmaa ja hahmot ovat ohuempia kuin pergamentti. Woolfilla ei toden totta ole tätä ongelmaa. Kaikilla hahmoilla oli oma sisäinen maailmansa ja kappaleen sisällä saatettiin useamman kerran hypätä yhden pääkopan sisältä toisen ja jopa kolmannen sisään. Niin taidokasta.

Ja nämä havainnot ympäristöstä ja itsestä.. ainutlaatuisia ja tosia.

Ei kommentteja: