maanantai 8. elokuuta 2016

Berlin Alexanderplatz

Alfred Döblinin tyyli muistuttaa Virginia Woolfia, mutta siinä missä Woolfin kynän jälki on surumielisen kaunista, Döblin on arkisempi, karumpi. Eihän Berlin Alexanderplatzin päähenkilökään, Franz Biberkopf, kuulu ylempään keskiluokkaan, vaan on taposta tuomittu työläinen.
Franz Biberkopf vapautuu Tegelin vankilasta, jonne joutui tapettuaan naisystävänsä. Hän päättää aloittaa uuden, kunnollisen elämän ja hankkii töitä lehdenjakajana. Työtehtävät kuitenkin vaihtuvat, ja lopulta Franz toimii sutenöörinä. Franzin kohtaloksi on koitua ystävystyminen Reinholdin kanssa. Franz huijataan ryöstöretkelle mukaan ja pakomatkalla hänet työnnetään pois liikkuvasta autosta. Hän loukkaantuu pahoin ja joutuu pyytämään vanhojen, huonojen ystäviensä apua. Vanhat kaverit olisivat valmiita lähtemään kostoretkelle Franzin puolesta Reinholdia vastaan, mutta Franz ei suostu kertomaan, miten hänen loukkaantumisensa tapahtui, kuka hänet työnsi autosta ja mitkä tapahtumat sitä edelsivät. Franz kuitenkin itse käy Reinholdin luona, mikä johtaa lopulta siihen, että Reinhold tappaa hänen tyttöystävänsä ja yrittää laittaa sen Franzin syyksi. Franz mieli järkkyy ja vankilan sijaan hänet viedään mielisairaalaan. Kaikesta huolimatta Franz toipuu ja palaa takaisin normaaliin elämään. Döblin kuvaa, kuinka hän ei enää ole se sama Franz, joka vankilaan joutui. Kaikkien kokemustensa jälkeen Franz on välttänyt kohtalonsa. Hän on nyt kirjoittamaton paperi, ja oikeastaan, ei ole koskaan edes ollut olemassa ennaltamäärättyä polkua, jota pitkin pitäisi kulkea.

Döblin ei kerro pelkästään Franzin tarinaa. Hän kertoo Berliinistä ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Sodan hävinnyt Saksa on köyhä, Berliini ja sen asukkaat kärsivät puutetta. Töitä ei ole kaikille, asuntojen vuokrat kohoavat. Döblin antaa lukijan kurkistaa ihmisten koteihin; on keuhkotautinen sorvari, suolikauppias, sitraa soittava tarjoilija.. Sitten käydään teurastamossa Berliinin koillisosassa, verrataan ihmisen ja teuraseläimen elämää. Ihmisen loppu on yhtä brutaali kuin teurastettavan lampaan, sian tai lehmän, Döblin sanoo.

Ajan kulumisen Döblin todentaa uutisilla muualta Berliinistä. Kaupunki hengittää koko ajan rinnan Franzin kanssa. Se tarkoittaa poukkoilua pois päähenkilön vaiheista, mutta silti täydentää sitä. Poukkoilu on hallittua, Döblin on siinä yhtä mestari kuin Woolfkin.

Berlin Alexanderplatz ei ole kaikista kevyin tai helppolukuisin kirja, mutta se on merkittävä monella tavalla: niin Berliinin 1920-luvun historiikkinä kuin murenevan ihmismielen kuvauksena, niin saksalaisen populäärikulttuurin innoittajana (esimerkiksi Wendersin Berliinin taivaan alla) kuin erittäin hyvänä yrityksenä selittää, miksi täällä pyristellään.

Ei kommentteja: