keskiviikko 6. heinäkuuta 2016

Canterburyn tarinoita

Yle Radio Ykkösellä on menossa keskiaika-teema tässä kuussa. Sattumalta omassa kirjapinossa oli vuorossa Canterburyn tarinoita, jotka Geoffrey Chaucer kirjoitti 1300-luvulla. Joten sekä näkö- että kuuloaistini ovat nyt altistettuna keskiajalle. Makuaistin aion pitää tästä hommasta kuitenkin poissa.
Canterburyn tarinat alkavat kehyskertomuksella, kun majataloon saapuu suuri seurue, jonka jäsenet kuvataan ihan hauskoin sanankääntein. Kaikki heistä ovat matkalla Canterburyyn "sen marttyyriin pyhään ja autuaaseen turvaamaan ja saamaan tältä avun vaivoissaan". Vielä oli 200 vuotta Henrik VIII avioerojupakoihin ja niiden seurauksiin, joten Englanti oli yhä katolinen. Katolinen kristillisyys näkyy vahvasti jokaisessa kirjan tarinassa.

Jokainen pyhiinvaellukselle osallistuva kertoo siis tarinan. Tässä vuonna 2011 ilmestyneessä suomennoksessa, joka pohjautuu Arthur Burrellin toimittamaan alkutekstiin, ei tosin ole kaikkia tarinoita mukana. Yleensä jätän lukematta esipuheet, mutta kesken lukemisen toimin periaatteitani vastaan alkaessani kummastelemaan, miksi tarinoita tuntui puuttuvan.
 Tarinat kertovat pääosin naisen ja miehen suhteesta, painottuen lihanhimoihin. Näiden lisäksi suolentoiminnot näyttävät huvittaneen silloin, kuten taitavat huvittaa yhä nykyäänkin. Voudin tarinassa sen sijaan ei huvita, kuinka myllärin vaimo sekä tytär maataan, kun he ovat täysin unessa ja herätessään ovat makaajiensa hurmiossa. Näin myllärille kostetaan pahat teot, kun jopa "tytön, muijan kanssa muhinoivat ja tyystin luotasivat kumpaisenkin: se kiero mylläri siis koki senkin". Raiskaukselta lähinnä kuulostaa, ei naurata, vaikka paha sai palkkansa. Toisaalta Bathin rouvan tarinassa neitsyen raiskaamisesta vaaditaan raiskaajan päätä vadille.

Tarinoissa on opetus ja usein niihin liittyy kristillinen ulottuvuus: jos teet syntiä, sinulle käy huonosti.

Vaikka Canterburyn tarinat ovat tarinoita tarinan sisällä, kertojat eivät ole irrallaan kehyskertomuksestaan. Hahmot ottivat vaikutteita toisiltaan. Kerjäläismunkin ja haastemiehen eripura tuli esiin heidän kertomuksissaan ja heidän prologinsa olivat virkistävää vaihtelua torailuineen. Olin itse asiassa vähän yllättynyt hahmojen vuorovaikutuksesta, koska usein kehyskertomus tuntuu olevan vain pakollinen paha - väkisin väännetty yhdysside erilaisten novellien välille.

Canterburyn tarinoiden suomennos oli todella lukijaystävällinen. Helppoa runomittaa. Laitan esimerkiksi siitä tähän loppuun kirjan viimeisen opetuksen:

Ei kommentteja: