perjantai 13. heinäkuuta 2012

Kaikki mitä rakastin

Häpy, kalu, sperma. Olenko viettänyt aikaa teini-ikäisten keskuudessa? Ehei, vain lukenut nykykirjallisuutta. Miksi en Mukan kohdalla valittanut tästä? Koska Maa on syntinen laulu on niin paljastava ja raadollinen kaikin puolin. Eritteitä lentelee, eletään luonnosta ja luonnossa. Mukan tyyli ei ole sliipattua ja sisäsiistiä, kuten nyt lukemani Siri Hustvedtin Kaikki mitä rakastin. Hustvedtin kaltaisten kirjailijoiden tuotoksissa seksikohtaukset nolostuttavat lukijaa. Ne tuntuvat yksityisasioilta, eivätkä istu kirjan muuhun tyyliin.

Nyt, kun sain taas valitettua tästä tutusta aiheesta, voin mennä kirjan varsinaiseen sisältöön. Joka olisi toiminut vallan hyvin ilman yksityiskohtaisia kuvauksia ihmisruumiiden yhtymisistä.

Tai ehkä sitä ennen vielä vähän taustaa, miksi päädyin tähän kirjaan. Mistä kummasta minulle tuli mieleen lukea tämä? Syy on veljeni kirjahyllyn. Kirjahyllyillä on minuun magneetin kaltainen vaikutus, ne vetävät minua puoleensa. Veljeni hyllyssä oli Odysseusta ja Antti Tuuria (en ole vielä löytänyt intoa perehtyä hänen tuotantoonsa, vaikka sekä isäni että veljeni näyttävät suorastaan rakastavan hänen teoksiaan!). Sitten silmäni eksyivät kirjan kanteen, jossa seisoi Kaikki mitä rakastin. Klassikoiden jälkeen minua kutkutti lukea jotain tuoreempaa (siitä huolimatta, että saisin taas lukea genitaalialueiden toiminnoista). Kaikki mitä rakastin kuulosti nimenä samaan aikaan elämänmyönteiseltä ja haikealta. Olihan se kirjoitettu imperfektissä.

Nimen perusteella siis otin tämän kirjan silmieni alaisuuteen. Ja nyt kirjan luettuani tuumailen, että kirjan nimi on ehkä liian mahtipontinen kirjan sisällölle. Kirja kertoo taidehistorian professorista, Leosta, joka ystävystyy 1970-luvulla taiteilija-Billiin. Leo on tarinan minäkertoja ja koska hänen kertomuksensa alkaa vasta, kun hän on nelikymppinen, kyseenalaistan, että kirja pitää sisällään kaiken, mitä hän on rakastanut. Siis kaiken. Nyt natseilen tämän nimihomman kanssa, mutta minun mielestäni se on vähän kalastelua. Tartuinhan minäkin tähän kirjaan vain nimen perusteella. Jos itse kirjoittaisin kirjan, jonka nimi olisi Kaikki mitä rakastin, aloittaisin tarinan ensimmäisistä muistikuvistani, edeten tarinassani kronologisesti selvittäen kaikki ihmissuhteeni, koska kaikista eniten minä olen elämässäni rakastanut ihmisiä. Sitten selvittäisin kaikkien juoksulenkkareideni elämänkaaret, koska rakastan kovasti myös juoksemista. Näin perustelen kirjan otsikon mahtipontisuuden ja sisällön riittämättömyyden.

Itse tarinaan taas. Noh, Leon ja Billin ystävyys on sitä luokkaa, että he muuttavat asumaan samaan taloon, heidän vaimonsa ystävystyvät myös. Nämä kaksi pariskuntaa saavat samaan aikaan lapset, ja lasten kohtaloon loppupuoli kirjasta sitten keskittyykin. Kirjan tunnelma oli odottava, lukija osasi varautua, että kohta tapahtuu. Osittain voisin pitää kirjan tyylilajia vähän dekkarimaisena, koska Leo joutuu selvittämään Billin pojan, Markin, touhuja, jonka aikana lukijakin kokee jännitystä kirjan sankarin puolesta.

Loppujen lopuksi kirja osoittautui ihan hyväksi. Juuri sopiva näihin sateisiin ja kylmiin heinäkuun iltoihin. Ihmisen vanheneminen on tuttua juttua meille kaikille, se oli kirjan yksi teemoista. Elämä on menetysten kokemista ja menetyksen lopullisuuden hyväksymistä tai hyväksymättä jättämistä.

Ei kommentteja: