Moni asia menee näemmä vikaan, totesin jo alkumetreillä. Sund ei ole Linna. Eikä hän ole edes Westö.
Juoni on seuraava: Hanna on lähtenyt keräämään 1800-luvun lopulla Yhdysvaltoihin rahaa, jotta voisi ostaa talon itselleen ja äidilleen. Rahankeruu onnistuu ja samalla hän tapaa siellä toisen suomenruotsalaisen ja perustaa hänen kanssaan perheen. Kun hänen miehensä kuolee, hän palaa Suomeen ja perustaa kaupan. Sitten koetaan itsenäisyystaistelut ja kieltolait. Bobrikov ja Mannerheim tekevät cameo-roolit. Sillä kyllähän se meni niin, että tavantallaajatkin hengasivat tuon tuosta historian käännekohtien henkilöiden kanssa (sarkasmi). Näiden hemmojen mukaanottaminen ei tuonut tarinaan ainakaan lisää uskottavuutta. Sund olisi voinut keskittyä enemmän paikallishistoriaan. Valtakunnanpolitiikkaa enemmän keskinäisiin kahinoihin. Ihmisillä oli pienet huolet myös silloin, kun valtion johdolla oli suuret.
Tarinassa kertojalla on aivan liian suuri rooli. Kertoja on päähenkilö Dollari-Hannan jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa. Hän ottaa koko ajan kantaa Hannan ja tämän pojan touhuihin välillä hassunhauskasti ja välillä vakavasti. Kertoja tavoittelee hassuttelullaan ironiaa, joka ei käy tarinan tunnelmaan. Kyllä ennen olivat kaikki tyhmiä, hoh hoh. Oudointa on, kun Lars Sund tuo omat hekumointinsa esille kertojan äänellä. Kertoja kuvailee yksityiskohtaisesti Hannan turvonneita häpyhuulia, missä on vinksahtanut sävy. Kyseessähän kuitenkin hänen esiäitinsä.
Välillä pompahdellaan tyylisuunnasta toiseen. Elokuvakäsikirjoituksesta eroottiseen satuun (Oton ja "vedenneidon" viritelmät). Kertojan tarinaanpuuttuminen tuo kirjaan elokuvallisuutta pitkin matkaa. Tai tv-sarjamaista. Kertoja puhuu lukijalle kuin näyttelijät kameralle Sinkkuelämään ensimmäisellä tuotankaudella.
Olen nähnyt tästä tehdyn tv-sarjan. Myöskään se ei toiminut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti