torstai 2. kesäkuuta 2011

Arto Paasilinna: "Suomalainen kärsäkirja", 2005



Vähänkö ollu vaikeuksia lukemisharrastuksen kanssa. Oikeastaan koko Nuharuven olemassaolon ajan olen pyrkinyt lukemaan aktiivisemmin ja enemmin... kaikki sen tietää: heikoin tuloksin. Meinaan, että en oikein taho päästä vauhtiin. Yöpöydällä pyöriny muutama kirja jo vuoden ajan, muttei valmista ole tullu...


Ei mittään. Sattuma heitti eteen varman valinnan: Suomalaisen kärsäkirjan. Siispä Arto Paasilinna johdattakoon meikäläisen äkisti taas kertomakirjallisuuden auvoiseen maailmaan!


Mr. Heguli the Hegemony näkyy saaneen "kärsäkirjan" nimipäivälahjaksi. Kirjan kansipiirroksessa nähdään suurikokoinen elefantti selässäistuvine matkaajineen suomalaiskansallisessa elokuvamaisemassa, koivikossa. Tunnustelin teosta kädessäni: "...jos Paasilinnaan on luottaminen, luvassa selkeää sanailua, tekstiä, joka vie meneessään, imaisee...."


Eikä pettänyt Paasilinna, ei. Kirja, joka imaisee normaalilukijan tarinansa äärelle tunniksi - pariksi, vaati meikältä hyvinkin kaksi viikkoa.. Melko paha. Oikeastaan aika huono. Ala-arvoinen suoritus. Minä - laiska vätys, hyihyi!


Tarina on selkeä, ehyt. Etenee tarkoituksenmukaisesti, taloudellisesti. 250 -sivuinen kirja koostuu 40 luvusta, joista jokainen vie pätkän matkaa eteenpäin. Niissä kerrotaan, miten sirkusnorsu Emilia ja emäntänsä Lucia Lucander matkaavat suomalaisesta sirkuksesta Venäjälle ja aina kauas Siperiaan; takaisin Suomeen, halki eteläisen Suomen ja lopulta laivakyydillä Afrikkaan. Uskoakseni Arto Paasilinnalta rutiinisuoritus, vähän niinkuin ammattinsa osaavalta kirvesmieheltä talon rakentaminen. Taitavasti toteutettu hallittu tarina; lukukokemuksena palkitseva.


Kirjoittaja on tehnyt taustatyöt pääsääntöisesti esimerkillisen hyvin. Ainakin se tosiasia, että norsu syö paljon ja niitä jätöksiäkin tulee pikku mirriin tai puudeliin verrattuna järkyttävän paljon, tulee perusteellisen selväksi. Yksi pahempi moka on kuitenkin päässyt tapahtumaan. Kun sirkusnorsu Emilia rusikoi Luumäellä tamperelaisen EVR-porukan linja-auton, mainitaan sivulla 234 bussikuski Heikki Moilasen muistakin romuttamisista: "...pari vuotta aikaisemmin hänen edellinen autonsa oli vajonnut Tehinselällä jäihin ja mukana olleet pilkkikilpailijat olivat joutuneet uimasille. Auto oli vaipunut Näsijärven pohjaan 40 metrin syvyyteen..." Jos kirjasta tehtäis elokuva, pitäis vissiin tarkkaan harkita, kuvataanko linja-auton uppoaminen eteläisellä Päijänteellä vai Tampereella. Ninno, ei kuulu tarinaan. On vain sivumaininta. Ei kuvata.


Olen ymmärtänyt, että Arto Paasilinna on suomalaiselle kirjallisuudelle ja eritoten sen kriitikoille jotakuinkin samalla tapaa traumatisoiva kuin Spede suomalaiselle elokuvalle: tuote myy, mutta kriitikot eivät löydä mitään myönteistä sanottavaa. Vai pitäisikö sanoa: Eivät alennu arvioimaan. Ellei jo ole, varmasti pian tulee yliopistoviisaita, jotka tekevät tutkimuksia Arto Paasilinna kirjojen henkilöhahmoista ja eetoksesta (wiki: "...eetos liittyy puhujan moraaliseen luonteeseen ja taustaan kokonaisuudessaan...")

Hiljattain hesarin kuukausiliitteessä oli juttu Arto Paasilinnasta. Hän on ollut käsittämättömän tuottelias: liki 40 vuoden ajan julkaissut kirja per vuosi tahtia. Elää nykyään hoitokodissa saatuaan pari vuotta sitten aivoinfarktin ja aivoverenvuodon. Ei enää kirjoita, mutta on kuin kirjojensa päähenkilöt ainakin: pikkuhiljaa toipumassa...


Vaikka kuinka pitäisi Paasilinnan kirjoja kaupallisena hömppänä ja jätteenä, joka on viisainta kiertää kaukaa, ei voi olla toteamatta, että luonnehtimansa henkilöhahmot ovat poikkeuksetta vahvoja oman tiensä kulkijoita, jotka usein päätyvät poikkiteloin systeemin rattaisiin, kamppailemaan tuulimyllyjä vastaan. Vaikeudet voitetaan, ongelmat ratkaistaan ja lopulta kaikki on parhain päin: Ihmiset elävät omaa elämäänsä tyytyväisinä ja onnellisina. Tyhmyydelle ja ahneudelle nauretaan. Epäoikeudenmukaisuus saa huutia. Tokkos siinä mitään pahaa ole, jos päähänpotkittu karumman arjen tallaja saa Arto Paasilinnan tarinoista uskoa elämäänsä ja edes muutaman naurun...

2 kommenttia:

Sarka kirjoitti...

Hyvin analysoitu! Itse en ole Paasilinnaa lukenut, enkä vähään aikaan ole aikomassakaan. Juurikin tuollainen Spede-kuva minulla sen kirjoista on. Mutta ei lukeminen koskaan ole pahasta. Ja jos pitää lukemastaan, mitä väliä sillä on, mitä kriitikot sanovat? Onhan Paasilinnalla myös kirjoja, joita arvostetaan, muistaakseni :D

Yleensä helppolukuisuus on epäarvostettavaa, siksipä Alastalon salissa valitaan jatkuvasti Parhaaksi Suomalaiseksi Kirjaksi.

Pellervo kirjoitti...

Paasilinna on tehnyt muutaman loistavan kirjan (ainakin Jäniksen vuosi, Isoisää etsimässä), joitakin ihan mukiinmeneviä (esim. Maailman paras kylä, ja sitten se taivasiloittelu), mutta mukana on pitkä lista näitä ym. kirjoja. Halukkaat voivat ottaa kärsäkirjan kuunneltavakseen, se löytyy käsittääkseni vanhalan peszoosta.

A. Paasilinnan kirjojen positiiviset puolet tuossa tulivatkin luetelluiksi, jossain vaiheessa toisto vain riittää (todellakaan en meinaa Iijoki-sarjaan ryhtyä).