perjantai 8. tammikuuta 2010

KOLMIO

Otsikko kertoo kahden viimeisimmän kirjanautintoni teeman: kolmoidraama on suuressa roolissa sekä Hemingwayn Ja aurinko nousee että Brett Easton-Ellisin Vetovoiman lait kirjoissa.

Näillä kahdella kirjalla on ajallista etäisyyttä kuutisen vuosikymmentä, mutta muuten kirjoja yhdistää hämmästyttävän moni tekijä. Molemmat kirjat kuvaavat nuorten aristokraattien (noh. Vetovoiman laeissa niillä kakaroilla vain on rikkaan vanhemmat) päämäärätöntä haahuilua toistensa seurassa. Molemmat kirjat on kirjoitettu ja julkaistu taloudellisella nousukaudella ja kirjojat henkivät hieman roomalaismaista moraalin rappeutuneisuutta.

On kieltämättä väheksyvää Hemingwayta kohtaan nostaa hänen nuoruuden työnsä rinnalle vertailuun Brett Easton-Ellisin nuoruuden työ, mutta kuten jo edellä totesin, en voi olla löytämättä näiden kirjojen väliltä merkittäviä samankaltaisuuksia.

Ehkä mielenkiintoisin huomioini liittyy siihen, miten erilaisilla kerrontatavoilla voidaan pystyä kuvaamaan samankaltaisia tapahtumia ja tunteita. Tunteita, joiden kuvailua Hemingway välttelee viimeiseen saakka, joissa Easton-Ellisin henkilöhahmot rypevät. Silti molemmissa kirjoissa kuvataan kolmiodraaman kehittymistä sen kaikkien osapuolten näkökulmista. Kuinka jonkun tunteita loukataan, joku loukkaa, eikä kolmas näytää piittaavan pätkääkään.

Niin, kyllähän ne Hemingwayn hahmot ovat muutamaa askelta uskottavampia. Sotavammaa poteva 35-vuotias Pariisissa asuva amerikkalainen lehtimies tuntuu huomattavasti taidecollege camdenissa opiskelevaa, 19 vuotiasta, vanhempiensa erosta kärsivää jupinpoikasta uskottavammalta näkijältä, tekijältä ja kokijalta.

Lukekaa Hemingwayta, elkää lukeko Easton-Ellisiä (ainakaan Amerikan Psykoa, vetovoiman lait on paljon siedettävämpi kirja).

1 kommentti:

G kirjoitti...

DOLMIO!

Vetovoiman lait eivät päde minuun, en tunne mitään voimaa tuohon vetoon.