perjantai 23. elokuuta 2013

Minä, Zlatan Ibrahimovic

Luen harvoin, jos koskaan, elämäkertoja tai ylipäätään minkään sortin muistelmia. Ehkä siksi, että taru on totuutta ihmeellisempää: maailmassa on niin paljon hyviä kaunokirjoja, että kirjaston hyllyn äärellä käteni valikoituu vaistomaisesti mieluummin fiktiivisen romaanin kuin muistelman kanteen kiinni. Tietysti joissakin tapauksissa muistelmat voivat esiintyä kaunokirjana, kuten joulukuussa lukemani Musta poika. Myös James Herriotin kirjat sisältävät paljon omakohtaisia kokemuksia. Mutta silti, nuo ovat laskettavissa kaunokirjoiksi.

Kun taas David Lagercrantzin kirjoittama Minä, Zlatan Ibrahimovic, on ihan puhtaasti elämäkerta.

Ennen kuin sanon mitään tästä kirjasta, valotan hieman omaa jalkapallosivisty-neisyyttäni/mättömyyttäni. Seuraan arvokisoja, ja olen jonkun verran perillä Euroopan parhaiden liigojen parhaista joukkueista sekä Veikkausliigan tilanteesta. Seuraan suomalaisten jalkapalloilijoiden kansainvälistä menestymistä ja on minulla ulkomaisiakin suosikkeja, lähinnä espanjalaisia ja englantilaisia. Mikään suuri jalkapallofani en kuitenkaan ole.

Zlatanin elämäkerta avasi paljon maailmaa, joka suurelle yleisölle jää tuntemattomaksi: pelaajamarkkinoiden raakuus ja nuorien jalkapalloilijoiden hyväksikäyttö heidän tietämättömyytensä kustannuksella. Kaltaiselleni, hieman ummikolle, elämäkerran lukeminen oli oiva tietopaketti Euroopan jalkapalloseurojen, etenkin Italian, lähihistoriasta. Tietysti näin suomalaisena koin suurta ylpeyttä, kun Zlatan kehui Littiä, joka julkisuuskuvansakin perusteella on vaikuttanut hyvältä tyypiltä.

Julkisuuskuvasta päästäänkin seuraavaan aiheeseen. En ymmärrä, miten ihmiset voivat kuvitella, että esimerkiksi urheilijoiden julkisuuteen antama kuva itsestään on koko totuus. Kuten pari kuukautta sitten totesin Jouni Hynysestäkin: kovanaama-Hynynen on hänen roolinsa, tuskinpa hän sitä on vaikkapa tyttärelleen. Saman sanon Zlatanistakin. Olen kyllä kuullut nämä jutut Zlatanistakin, ja kuten hän itsekin kirjassaan toteaa: koviksena esiintyminen on vain näyttelyä.

Zlatanin elämäkerta on perusryysyistä rikkauksiin-kertomus. Malmön levottoman lähiön kasvatti kokee lapsuudessaan nälkää ja varastelee polkupyöriä. Koulussa hän uhoaa, ettei hänen tarvitse opetella italiaa, koska hän oppii kielen kuitenkin siinä vaiheessa, kun pelaa ammatikseen Serie A:ssa. Zlatan ja elämäkerran kirjoittaja ovat osanneet tehdä Zlatanista sympaattisen kaverin, joka katuu nuoruuden rötöstelyjään ja pelikentillä öykkäröintiään, ja on pohjimmiltaan nöyrä ja kiitollinen kaikesta saamastaan. Tai ehkäpä Zlatan on todellisuudessakin näin mukavanoloinen ja jalat maassa-oleva kaveri. 

Ainakin huumoria riittää. Ja herkkyyttäkin löytyi niin, että Zlatanin vetistelyt tarttuivat lukijaankin (jalkapallo on elämää suurempaa!).
 Kirjan myötä minusta tuli vähän Zlatan-fani. Piti heti mennä tarkastamaan, että montako kautta hän lopulta Milanissa pelasi. Seuraavaa elämäkertaa odotellessa!

Ei kommentteja: