Alastalon salissa

Möljänirko Pukspröötti kertoo:

”Pitkään uskoin, että suomalaisen kirjallisuuden nimiekspertti on Veikko Huovinen, joka muistikuvani mukaan lyhyissä tarinoissaan vyöryttää ristimä- ja sukunimiltään toinen toistaan hulvattomampia henkilöitä. Sitten luin Volter Kilven järkäleen Alastalon salissa.

Malakias Afrodite Härkäniemi on yksi kirjan keskushenkilöistä, jonka aivoituksia seurataan piiitkillä piiitkillä lauseilla sivukaupalla. Malakias Afrodite! Nyt on saatava happea… pitää mennä ulos. Olo on kuin Turkan televisiosarjan Kiimaiset poliisit Hessulla katiskassa tai kun se sarjan viidennessä jaksossa ottaa voimalaitosalueen haltuun. Varsin verraton on Malakias Afroditen piipunvalinta Alastalon salin piippuhyllyn äärellä. Jotain 80 sivun verran siihen tarvitaan - ja takuulla paljon jää vielä sanomatta! Jos ja kun kirjaan tarttuu, on hyvä perehtyä 1900 -luvun alun rannikkomurteeseen ja purjehdustermeihin. Muuten saattaa käydä niin kuin meikäläiselle: Silmät selaavat hengästyttävän pitkiä lauseita ymmärtämättä muuta kuin ne tavallisimmat ja yleisimmät sanat. Ne, joita yhä käytämme: ja sekä mutta että koska jos vaikka kun… minäsinähän… tämätuose jne.

Ja nyt tulee juonipaljastus:

Liki puolentoista senttaalin pyylevä Alastalon isäntä on kutsunut lähitienoon isäntiä ja merenkulusta kiinnostuneita parkkilaivan perustamisasiakirjan merkitsemistilaisuuteen. Oikeastaan kirjan päähenkilö ei suinkaan ole hra Alastalo, Herman Mattson, itse, vaan Petter Pihlman, Pukkila, jonka vitutuksen kihelmöivää kuohahtelua on ilo seurata. ”Voiko vitutukseen kuolla?”, kyseli taannoin muuan peevelin väyryys. Pukkilan vitutus kirjassa Alastalon salissa takuulla tappaa herkemmän lukijan. En voi suositella alaikäisille ja heikkohermoisille. Mutta juuri tuossa turkkalaisittain tutajavassa hikikiimaisessa Peter Pukkilan mentaalikattilan tnt-keitoksessa ovat Volter Kilven kirjallisen ilmaisun ylivertaisimmat ansiot. Tottapa näinä suomi100 -aikoina olis hyvä lukea Kiven Seitsemän veljestä, mutta ei tää Alastalon salissakaan huono valinta ole.

Kirjan synopsis on tämä: Vitutuksissaan kiehuva Pukkila saatellaan saliin istumaan, piippuhylly havainnoidaan tarkasti, juodaan vehnäskahvit, pari kipollista totia, selvitetään talon tyttären naimasuunnitelmat, allekirjoitetaan parkkilaivan perustamispaperit ja siirrytään ruokailemaan. Totiakin on lisää luvassa. Konjakkia ja rommia. Piipunpoltto on oma taiteenlajinsa, se käy hyvin selväksi. Kirjassa on omana itsenäisenä lukunaan Härkäniemen kertoma Albatrossin tarina.

Alastalon salissa tarjoaa huikean lukuelämyksen. Kirjastoissa pitäis olla näitä teoksia varten puolen vuoden/vuoden laina-ajat. Ei näitä yhdessä yössä läpi kahlata. Alkuun lukeminen todellakin tökkii, mutta jossain loppupuolella tapahtuu imasemisen ihme: sitä huomaa selvittävänsä vuorokauden aikana jopa kymmenien sivujen verran tekstiä! 

Alastalon salissa:n lähestymistapa herättää uteliaisuuden: Ovatko muut kirjailijat käyttäneet Volter Kilven tekniikkaa? Sitä, että tilanne puretaan osiin useamman näkijän/kokijan lähtökohdista. ”Kärpänen katossa” näkee tapahtumat ja toteaa tapahtumajärjestyksen. Mutta mitä ja miten siellä tilaisuudessa/kohtauksessa/otoksessa läsnäolijoiden korvien välissä keitokset poreilee, sellaiseen tuskin monikaan nykyisin viitsii ryhtyä... pitää olla tehokas, tarinan pitää kulkea sujuvasti ja määtätietoisesti, ei 2000-luvun ostavalle yleisölle uppoa proustilaiset tajunnanvirran odysseijat?”

…

jaa että mikä tää nimi Möljänirko Pukspröötti on ja mitä se tarkottaa? Kvg… tai vaihtoehtoisesti: lue Alastalon salissa!