keskiviikko 13. joulukuuta 2017

Kuolema Niilillä

Agatha Christien dekkarit ovat niin ennalta-arvaamattomia, että vaikka minulla oli muistikuvia Kuolema Niilillä -kirjan tv-leffa-versiosta, en luottanut niihin. Muistan, että aviomiestä esittävä JJ Feild oli pahis, mutta kirjaa lukiessani en tosiaan saattanut uskoa sitä. Heh.
 Valitettavasti Hastings ei ollut tässä kirjassa. Huumoria oli melko vähän, mutta tarina oli niin taidokkaasti kerrottu, ettei tässä vajottu onton Simeon Leen tasolle.

Oli kiintoisaa, miten alussa seurattiin melko pitkään Linnetiä. Se oli elokuvallista. Itse asiassa tapahtumat - hahmojen esittelyt - ennen matkustajien laivalle lähtöä olivat kuin elokuvakäsikirjoituksesta. Mutta eihän tämä ole lainkaan poikkeuksellista, sillä tällaiset kuvailut ovat tyypillistä Christietä. Siksipä halvalla tehdyt Poirotit ja Marplet ovatkin kääntyneet ihan kelvollisiksi elokuviksi: mainio käsikirjoitus on jo valmiina.

 Otaksun, että Christien Kuolema Niilillä -tarina on lähtenyt syntymään yhdestä ajatuksesta: Daavidin lankeamuksesta. Raamatun Toisen Samuelin kirjan luvussa 12 Jumala kertoo Daavidille tämän tehneen väärin lähettäessään Urian kuolemaan saadakseen hänen kauniin vaimonsa Batseban itselleen. Daavid saa kokea Jumalan vihan, kun hänen ja Batseban poika kuolee.

Rikas ja kaunis Linnet - joka on vietellyt ystävänsä miehen - saa myös rangaistuksen, sillä hänet murhataan. Daavid pääsi rangaistuksen jälkeen Jumalan suosioon, mutta Linnetin, Simonin ja Jackien kolmiodraamassa kellekään ei käynyt hyvin.
Daavid-Batseba-Uria -kuviosta olisi saanut moniulotteisempaakin pohdintaa ja sikäli vähän petyin, että mahdollisuutta vilautettiin, mutta se unohdettiin saman tien. Se oli haaskausta. Kaikkein tärkeintä oli murhapalapelin selvittäminen ja siinä Kuolema Niilillä oli vertaansa vailla. Se, että turhauduin, kertoo siitä, että kaksi Christietä peräkkäin on liikaa. Alan ikävöidä syvällisempien kirjojen pariin.

Ei kommentteja: