perjantai 8. joulukuuta 2017

Vaarallinen talo

Lumiukkoa lukiessani haikailin Agathan perään. Ja tässä sitä ollaan: yksi Agatha luettuna ja jo seuraava työn alla (huomasin, että omassa hyllyssäni oli lukematon Kuolema Niilillä. Pitihän tilanne korjata!).

Vaarallinen talo on turvallista Christietä vuodelta 1932.
Sen minäkertojana on Poirotin kaveri Hastings, joka tarkkailee salapoliisiystäväänsä perin sarkastisten linssien läpi. Tämä taitaa olla sarkastisin Poirot, jonka olen lukenut. Se kukkii Poirotin ja Hastingsin keskinäisessä vuorovaikutuksessa. Todella nautittavasti.
 Hercule Poirot ilman huumoria on tylsä Poirot-dekkari. Huumorintajuttomuutta todistin pari vuotta sitten lukiessani Simeon Leen testamentin ja vailla keventäviä elementtejä se olikin heikoin Poirot.

Vaarallinen talo sen sijaan oli sitä, mitä odotin Lumiukon jälkeen: huumorin lisäksi tyylikästä salapoliisityötä vailla ruumiineritteiden kuvausta, eikä uhrin kuolintavasta revitty veristä viihdespektaakkelia.

Vaarallinen talohan oli siitä erikoinen dekkari, että se alkoi murhan ennaltaehkäisyllä: murha tapahtui vasta, kun tarinaa oli kuljetettu jo hyvän matkaa eteenpäin. Se ei siis alkanut, kuten kaikki dekkarit nykyään. Niissä uhri pakenee prologissa henkensä edestä tappajaansa. Mitään nimiä ei vielä tuossa kohdassa mainita, mutta sen tarkoitus on saada lukija jännittyneeseen tilaan. Minusta aika tylsää moinen. Todella paljon kiinnostavampaa lukea Hastingsin aatoksia Cornwallin rannikosta ja siitä, kuinka Poirot ei kuuntele ystäväänsä. Heh.

Ei kommentteja: