perjantai 15. joulukuuta 2017

Saariston lapset

Poirotista alkoi oman kirjahyllyni siivous eli luen viimein niitä kirjoja, joita olen hyllyyn hamstrannut ja jättänyt jostain syystä lukematta.

Astrid Lindgrenin hyväkuntoisen Saariston lapset löysin kuluneena syksynä kierrätyskeskuksesta hintaan 1,20 €. Pieni raha, mutta kuinka paljon sydäntä pakahduttavaa iloa sain tästä? Paljon!
 Totta kai Astrid Lindgren on minulle tuttu jo vuodesta 1984. Eemeli ja Peppi ovat hahmoista rakkaimmat, koska niiden seikkailuja mummu luki meille ipanoille ääneen keinutuolissa istuen. Myös Katto-Kassisen, Marikin ja Melukylän lasten seikkailuja olen lukenut tai minulle on luettu jo pienenä pilttinä.

Mutta Saariston lapsia en muista edes katsoneeni tv-sarjana.

Saariston lapset kertoo Melkersonin perheestä: viisikymppisestä, boheemista Melker-isästä, 19-vuotiaasta Malinista, 13- ja 12-vuotiaista Johanista ja Niklaksesta sekä 7-vuotiaasta Pellestä. He asuvat Tukholmassa, mutta vuokraavat Tukholman edustalla olevasta saaresta Nikkarila-nimisen talon vuodeksi viettäen siellä kesän, joululoman ja vähän kevättäkin.

Lasten äiti on kuollut Pellen synnytykseen ja emon rooli on ajautunut Malinille. Kirjassa seurataan koko perheen ja heidän saarinaapuriensa elämää vuoden ajan. Se ei ole tarkoitettu vain lapsille. Siitä kun löytyy samaistumiskohdetta niin pikkulapsille, esiteineille, teineille kuin lasten vanhemmille. Ja vaikkei samaistuisikaan kehenkään kirjan hahmoon, voi kirjaa lukea saaristo-fiilistelynä. Tai nostalgiatrippinä aikaan, joka ei koskaan palaa. Aikaan, jolloin täällä Pohjolassa myös saaristossa oli neljä vuodenaikaa. Kun syksyllä talvi tosiaan tuli, eikä vain meinannut. Tuli niin, että meri jäätyi ja pysyi jäässä kevääseen ja kevään jälkeen tuli kuuma kesä. Ja aikaan ennen sosiaalista mediaa, kun lapset tekivät päivät pitkät muutakin kuin tuijottivat kännykän ruutua.

Kolmekymppinen, entinen nuori, voi nostalgisoida omaa nuoruuttaan. Minä en ole vaeltanut saaristossa, mutta kyllä metsässä, lehmien laitumilla ja kotijärven rantakivikossa. Herännyt aikaisin kesäaamuna ja kuunnellut luonnon helmassa hiljaisuutta. Kuten Malinkin olen tuntenut luonnon taianomaisuuden. Hmm.. ollapa vielä 19-vuotias (no, ei kyllä oikeasti).
 Kirjasta löytyy myös rakkaustarinan tynkää kaikille romantikoille.
 Se käy joulutunnelmointiin (Lindgren on niin paras kertomaan joulusta, kannattaa tarkastaa tämän lisäksi Melukylän joulu ja Marikin joulu):
 Sitten sieltä voi poimia aforismeja, joilla voi pukea sanoiksi hetkiä, joita ei itse osaisi sanottaa.
Ja se tuo iloa. Mooses-hylje ja Totti-karitsa. Mitä huvittavimpia eläinseikkailuja tässä olikaan! Astrid Lindgren kertoi varmasti omista kokemuksistaan, eihän tällaista voi keksiä itse.
Kirja oli aluksi auringossa hyggeilyä. Sitten siihen tuli jotain muutakin juonta kuin Malinin sulhaskandidaattien esiintymiset. Tarina sai pahiksensa ahneesta Vestermanista ja Jokke-kanin kohtalo muistutti, että elämä voi päättyä saaristoparatiisissakin.

Saariston lapset on kuin pehmeä villapaita, joka suojelee maailman kylmyydeltä. Ja se lämmittää kauan lukemisen jälkeenkin.

Ei kommentteja: