tiistai 28. marraskuuta 2017

Lumiukko/Saituri

Jo Nesbøn Lumiukko-dekkarista tehty elokuva tuli tänä syksynä teattereihin. Kritiikkien perusteella elokuva oli hyvästä ohjaajasta ja näyttelijöistä huolimatta keskinkertainen, joten päätin säästää leffalippurahat ja lukea sen sijaan itse kirjan. Muistaakseni HS:n kriitikko kehui sitä Nesbøn parhaaksi ja koska halusin vähän todellisuuspakoilla marraskuun pimeydestä kevyen kirjallisuuden pariin, olin jopa hieman innoissani kiikuttaessani dekkarin kirjaston hyllystä yöpöydälleni. Ehkä se olisi niin onnistunut jännityskirja, että menettäisin jopa yöuneni!

Tällaisin toivein aloin lukea Lumiukkoa.
Lumiukko kertoo Harry Holesta, joka lähtee jahtaamaan vuosikausia Oslossa ja Bergenissä vaikuttanutta sarjamurhaajaa. Lumiukko on ovela, eikä hän jätä itsestään mitään jälkiä. Pari kertaa Hole vangitsee väärän ihmisen murhatöistä, ennen kuin oikea tyyppi paljastuu. 

Lumiukko oli jännittävä, kuten toivoin. Mutta se ajautui toisinaan harhateille, joilla vietettiin aivan liikaa aikaa. Harhateitä olivat esimerkiksi ne, kun Katrinea ja Idaria epäiltiin Lumiukoiksi. Jotenkin tunnelma lätsähti, eikä Nesbø tuntunut enää muistavan, mistä kaikesta olisi pitänyt kertoa. Gunnar Hagenin selviäminen erottamisesta unohdettiin tyystin käsitellä loppuun. Okei, ylipäätään tämä juonikuvio tuotiin mukaan siksi, että lukija joutuisi pelkäämään Harryn joutuvan työttömäksi kesken murhaajajahdin. Se olisi voitu aivan hyvin jättää pois koko juonesta, koska oli alun alkaenkin kovin kömpelö. Lähtien ihan siitä, ettei poliisiylijohtajan nimeä mainittu. Siksikö koska hän oli Norjan  poliisin "todellinen poliisiylijohtaja", eikä Nesbø halunnut käyttää todellisen ihmisen nimeä? Miksei voinut keksiä fiktiivistä nimeä? Tällaiset pikkujutut vievät aina uskottavuutta tarinalta.

Hämmennystä aiheuttavia juonikämmejä oli muitakin. En esimerkiksi ymmärtänyt kirjailijan intoa tuoda esiin Yhdysvaltain presidenttivaalien tuloksia. Taas yksi lanka, joka jätettiin sitomatta! Lumiukko aloitti työnsä, kun Reaganista tuli presidentti, hän jatkoi, kun Clinton valittiin ensimmäiselle kaudelle ja palasi toimiin Bush jr.:n valintapäivänä. Nesbø olisi voinut vähän avata, että miksi juuri Amerikan presidenttivaalit oli valittu hahmottamaan ajankulumista. Aiheuttiko rapakon takana käyty vaali Norjassa aina ensilumen satamisen? En löytänyt tästä mitään syvällistä sanomaa.

Nesbø kirjoitti mielellään ihmisen seksuaalisista tarpeista. Ehkä hän olisi kuitenkin voinut jättää kertomatta, miten apulaispoliisipäällikkö epäonnistui onanoinnissaan keittiön lavuaariin. Emma Clinen Tytöissä seksuaalisuuden kuvaus on perusteltua, koska se on koko kirjan ydin. Nesbøn motivaatiot sen sijaan ovat shokkiarvo ja ehkä jonkinlainen itseterapiointi omista onnistuneista ja epäonnistuneista kokemuksistaan. Lumiukossa murhia oli paljon ja uhrit olivat syrjähyppyjä tehneitä naisia. Murhat olivat todella vastenmielisesti tehtyjä ja se, että syynä olivat naisten haureudenteot, oli hieman liikaa. Se oli mässäilyä. Se oli sosiaalipornoa. Alhaista. Ja myös kyvyttömyyttä kertoa tarina pelkistetysti. Eikö yksi ruumis olisi riittänyt? Agathallakin usein riitti.

Vielä sananen itse Harry Holesta. Hahmo oli tylsän kliseinen. Vai miltä kuulostaa: alkoholisoitunut, mutta erittäin kyvykäs rikostutkija, joka ei kykene pitkiin parisuhteisiin. On omistautunut työlleen ja joutunut menettämään useita työkavereita rikollisten päsäyteltyä heidät hengiltä. Kaiken pinnan alla kytee kuitenkin herkkä sielu, joka kaipaa tavallista perhe-elämää ympärilleen.

Tämä oli ensimmäinen ja viimeinen Harry Hole -dekkari, jonka luin. Lumiukon perusteella en pysty sanomaan, että ymmärtäisin kirjasarjan suosiota.

-------------
Lumiukon jälkeen halusin puhdistua jonkin klassikon äärellä. Joten luin Molièren Saiturin. Molière oli Aurinkokuninkaan suosikki. Ludvig XIV rahoitti kirjailijan elämää. 

Saituri-näytelmä syntyi 1668 ja se kestää yhä lukemista.
Saituri kertoo rikkaasta, mutta pihistä Harpagonista, joka alkaa järjestellä itsensä ja lastensa avioliittoja. Hän ihastuu nuoreen naiseen, johon on aiemmin iskenyt silmänsä hänen poikansakin. Kirjan kiinnostavin hahmo on Frosine. Tämä "juonikas nainen" yrittää nyhtää Harpagonilta rahaa mielistellen häntä ja valehdellen hänelle, että Mariane - tyttö, johon isä ja poika ovat ihastuneet - on kiinnostunut vain vanhoista miehistä, jotka pukeutuvat hooposti. Frosinen ja Harpagonen aiheesta käymä dialogi oli koomillista. 
Saiturin aihe on kamala. Tästä olisi saanut tragediankin: kuinka vanha isä vie lapsiltaan onnen näytelmän päättyessä siihen, miten mies viettää viimeisiä elonhetkiään rakkaiden rahojensa keskellä. Hmm... Don Rosan Roope Ankka -kirjoissahan tätä sivutaan.. Mutta Molière on valinnut komedian. Itaruus näytetään naurettavana, hölmönä luonteenpiirteenä. Isäpappa rakastaa lopussa yhä vain rahojaan, mutta samalla juhlitaan nuorten onnellisia avioliittoja ja toisen perheen eheytymistä Tottisalmen perillinen -hengessä. 

Saiturissa on kahdenlaiset isät: isä, joka saa rahakirstunsa takaisin ja on siitä onnellinen. Ja isä, joka saa lapsensa takaisin ja tuntee onnea siitä. Sitä, kumpi onnellisuus on oikeaa, ei osoiteta. Kunhan vain todetaan, että näin on.

Ei kommentteja: