perjantai 5. tammikuuta 2018

Nicholas Nicklebyn elämä ja seikkailut

Pidän joulun perinteistä: vanhoista lauluista, ruuista, suomalaisesta (ei punanuttuisesta coca-cola-) joulupukista (joka totta kai käy vuodesta toiseen!), kirkosta, kuusesta, villasukista joululahjana ja perhejouluista. Minulle joulu on aikamatka satojen vuosien taa.

Tänä joulunaikana halusin tehostaa aikamatka-larppausta lukemalla Charles Dickensin Nicholas Nicklebyä, joka on kirjoitettu 1830-luvulla. Dickensin kirjoissa toteutuu hyvyys vastoinkäymisten jälkeen ja koska jouluna mielellään lukee onnellisten loppujen kirjoja, tästäkin syystä D:n kirjoista muutkin kuin Saiturin joulu käyvät hyvin joulun lukemistoon.

Minulle Dickensin kirjat ovat ennen kaikkea aikamatkustusta, ei niinkään suuren lukunautinnon kokemista. Dickensin kirjoissa kun on paljon ongelmia, mikä estää varsinaisen lukuilon syntymisen. Lukuilo pilkahtaa välillä, kun Dickens hupailee, mutta sitten se myös nopeasti katkeaa. Ongelman yhtenä syypäänä on se, että Dickens kirjoitti tarinansa alun perin lehteen jatkokertomuksina. Jatkokertomusten ilmestyttyä ne niputettiin kirjoiksi. Lopputulokset ovat - sanoisinko - kovin runsaita. Hahmoja riittää, mihinkään liittymättömiä juonikuvioita riittää (tässäkin Mantalinien ja Kenwigsien hahmot touhuineen täysin turhia) ja se melodramaattisuus, sitä vasta riittääkin.

Nicholas Nicklebyn elämä ja seikkailut on muuten siitä väärin otsikoitu, että siinä ei seikkailla. Olin kuvitellut, että Nicholas matkustelee pitkin maita ja mantuja, esim. käy Amerikassa asti onnea onkimassa. Tai edes Ranskassa. Mutta suurin seikkailu onkin näytteleminen Lontoon ulkopuolella. Ja pian palataan takaisin "Cityyn", jossa onni käy Nicholasin osaksi yllättävän pian. Liian lyhyt kärsimys, jotta edes se onnen etsiminen olisi käynyt seikkailusta. Etenkin, kun Nicholas ei saavuta onnea omilla ansioillaan, vaan pääsee osaksi kahden herrasmiehen hyväntekeväisyydestä.

 Nicholas Nicklebyn juoni on pähkinänkuoressa se, että saita ja paha setä ei halua auttaa velivainajansa köyhtynyttä perhettä, johon kuuluu leski ja 17- ja 19-vuotiaat lapset. Hän laittaa vanhemman lapsen, Nicholasin hirvittävään koulukotiin Yorkshireen opettajaksi ja tytär Kate joutuu raatamaan hattukaupassa perin ilkeiden ihmisten keskellä. Leskirouva ei tietenkään voi enää työskennellä, onhan hän jo nelikymppinen, joten hänen tehtäväkseen jää vain haaveilla lapsille parempaa elämää.

Luin, että rouva Nickleby perustui Dickensin omaan äitiin. Hän olikin vallan hulvaton stereotypia ikääntyvästä naisesta, joka nuoruudessaan liihotteli seurapiireissä ja keräsi kauneudellaan ihailijoita jonoksi asti. Nyt hänellä oli enää jäljellä muistot lyhyestä, kukkeasta nuoruudesta ja siitä hän jaksoikin muistuttaa lähimmäisiään jatkuvasti.

Rouva Nicklebyn lennokkaat suunnitelmat ja täysi pihallaolo todellisuudesta toivat kevennystä kohtiin, joissa kuvattiin, kuinka Kate-tytär joutui tukaliin tilanteisiin ihailijoidensa kanssa. Oikeastaan näitä kohtauksia ei olisi tarvinnut keventää mitenkään, koska kyse oli seksuaalisesta ahdistelusta.
 Dickens yltyy aika ajoin paasaamaan. Lastensuojeluun liittyvät ongelmat olisivat tulleet vähemmälläkin selväksi.
 Se, että Dickens nosti heikossa asemassa olevien asiat pöydälle, oli tietysti hieno teko. En ole perehtynyt, oliko hänen kannanotoillaan vaikutusta (kuten Victor Hugolla oli Ranskassa), mutta ainakin luulen niiden nostaneen tietoisuutta, Nicholas Nicklebyn (ja Oliver Twistin) tapauksessa lastenoikeuksien suhteen. Sillä käsittääkseni Dickensin tarinat olivat suosittuja. Sen verran googletin, että tämä kirja oli saanut innoituksensa Dickensin vierailtua koulukodissa, jossa olosuhteet olivat kuin Squeersin koulusta.

Opettavaisesta otteesta huolimatta Dickens ei kuitenkaan tarjonnut ratkaisua koulukotiongelmaan. Squeersin koulussa oli paljon lapsia, joilla ei ollut kotia ollenkaan. Kun lopussa he karkasivat koulusta, Dickens kertoi, kuinka osa palasi karkumatkan jälkeen takaisin tuhoutuneeseen kouluun. Ja sen jälkeen he katosivat jonnekin, minkä tulkitsin niin, että heistä tuli katupoikia Lontooseen. Katupoikia, jotka ansaitsivat elantonsa ryöstelemällä ja prostituutiolla. Ihmettelin, ettei Nicholas, nyt vaimonsa rahoilla vaurastuneena, perustanut poikakotia kaikille orvoille raukoille. Kirjan hyvyyden sanoma koki näin kolauksen. Dickens heristeli sormeaan, mutta ei kertonut, mitä olisi voinut tehdä toisin. Vai oliko se ratkaisu pahis-koulumestarien piekseminen?

Se, että raskaita aiheita käsiteltiin turhan kevyesti, oli rasittavaa. Mutta oli Dickensillä vahvuutensa tässä(kin) kirjassa: lopussa paljastettu Ralph-setää koskenut yllätys oli taidokkaasti kehitelty ja kuten aiemmin jo totesin, dickensmäinen hassuttelu kyllä uppoaa minuun. Paitsi silloin, kun mamma Nickleby ei erottanut ahdistelua ja ihastusta tyttärensä kosijoiden suhteen. Älä koskaan aliarvioi naisen vaistoja, Charles.

Ei kommentteja: