Taivaslaulu

En ollut tietenkään lukenut yhtään Finlandia-ehdokaskirjaa ennen niiden ehdokkaiksi nimeämistä, koska seuraan melko laiskasti uusien kaunokirjojen markkinoille tuloa. Ehdokkuuksien jälkeen niitä on mahdotonta saada lainaan enää tämän vuoden puolella.

Koska Pauliina Rauhalan kirja kiinnosti, mutta en ollut lukenut hänen ensimmäistäkään kirjaa, päätin lainata sen kirjastosta. Kirjailijan tyyli tuskin  muuttuu parissa vuodessa, joten ajattelin Taivaslaulun antavan osviittaa hänen F-ehdokas -kirjastaan. Colorado Avenuen luettuani Lars Sundin tyyli on tiedossani ja siksipä Missä musiikki alkoi ei kiinnosta minua pätkääkään.

Taivaslaulun luettuani Synninkantajatkaan ei enää kiinnosta.

 Taivaslaulu kertoo lestadiolaispariskunnasta, joka saa kuulla odottavansa kaksosia. Ne olisivat heidän viides ja kuudes lapsensa eikä yksikään vanhemmista lapsistakaan ole vielä edes koulussa.

 Lestadiolaiskulttuuri ajaa nuoret ihmiset uupumukseen, kun he yrittävät elää liikkeensä opetuksen mukaan. "Blogimerkinnät" lukujen välissä opastavat herätysliikkeen ulkopuolista liikkeen sellaisista huonoista puolista, jotka eivät ole välttämättä suuren yleisön tiedossa. Itse päätekstissä kerrotaan myös siitä, mikä liikkeessä on hyvää: yhteisöllisyys, joka on tuki ja turva.

Kertoessaan seuroista Rauhala osaa pidättäytyä liiallisesta symboliikasta ja lestayhteisön sisäpiirin tunnelmat avautuvat melko onnistuneesti jästeille. Mutta muutoin kirja on täynnä kielikikkailua. Tuli mieleen Riikka Pulkkinen kaikessa raivostuttavuudessaan. Kieli on kuin filtteröityä instagram-kuvatulvaa: mistään ei saa otetta, mihinkään ei voi samaistua, kun ajatus on niin korkealentoista. Yhtäkkiä näin verkkokalvoillani oman lukion äidinkielenopettajani päsmäröimässä. Jotenkin tyylipuhdasta äikänope-posmennusta tämä. Välillä en ymmärtänyt yhtään mitään lukemastani.

 Myös symboliikka otti päähän. Nämä mollamaija-hommelit pikaluin, kun en löytänyt niistä mitään lisäarvoa tarinalle.

Kirjassa oli puolensa (tietämys lestadiolaisista kasvoi), mutta ärsytyshän se päällimmäiseksi tunteeksi jäi. Minulla on periaate, että luen Finlandia-palkintokirjat. Saa siis nähdä, joudunko vielä sittenkin Rauhalaa (ja Sundia) lukemaan.