maanantai 22. huhtikuuta 2019

Marco Hietala - ruostumaton

Olisihan se pitänyt tietää, että jos kirjan nimi on niinkin korni kuin Ruostumaton, sisältö ei edusta mitään kaunokirjallisuutta. Timo Kangasluoman Marco Hietalan sanelusta kirjoittamaa fanilärpäkettä oli tuskaista lukea sen aiheuttaman suuren myötähäpeän vuoksi.
 Otaksun, että kirjoittaja on valinnut minä-kerronnan sen takia, että kirja olisi kohteensa näköinen. Näin se vaikuttaisi siltä, kuin Marso totta tosiaan itse kertoisi tarinaa lukijalle ilman välikättä. Jos Hietala puhuu tosiaan näin kuin Kangasluoma kirjoittaa, hän taitaa olla melko.. hmm.. raskas tyyppi eikä ihan se terävin kynä penaalissa. Ja miksikö moinen analyysi? No, tällainen paisutteleva kuvaus omista tekemisistään antaa esimerkiksi aika kumman kuvan tyypistä. Tekstissä on paljon rasittavia täytesanoja (mm. kyllä ja vittu), jotka ikään kuin luovat puhetyylistä vaikutelmaa, vaikka muuten Kangasluoma kirjoittaakin yleiskieltä. Tosin huonoa sellaista (liian pitkät ja polveilevat lauseet ja outoja sanajärjestyksiä).
Kirjan on tarkoitus olla ryysyistä rikkauksiin -tarina, joka saisi muut alkoholisti-puolityöttömät muusikon alut uskomaan, että heistäkin voi nelikymppisinä tulla rikkaita menestyjiä Suomen mittakaavassa isossa bändissä. Kiinnittäkää huomiota sanaan "tarkoitus". Sillä minusta tämä vaan kertoo tyypistä, joka ei jaksanut käydä kouluja. Sen sijaan hän ryyppäsi mieluummin ja vielä nelikymppisenäkin, maailmanmainetta jo nauttineena keski-ikäisenä ukkelina, eli ikuista nuoruutta pulloa halaillen. Hän eroaa muista perusspugeista siinä, että osaa laulaa ja että hän tämän taidon takia sai paikan menestyneessä bändissä.

Hotakaisen taidokkaassa Kimi-kirjassa minua ärsytti bilereissuista kertominen. Kangasluoman vähemmän taidokkaassa lipareessa juopottelureissuja piisaa vielä enemmän ja ne ovat vielä säälittävämpiä. Silti kirjan kohde ei tunnu itse olevan edes pahoillaan kosteasta menneisyydestä. Kun toilailut on kerrottu vielä tuollaisella todellisuudesta irrallaan olevalla tyylillä, niissä ei ole mitään hauskaa. Uloste sängyssä, kuinka inhottavaa ja samalla säälittävää. Mielestäni tämä vaikutti alkoholistin muistelmilta. Sairaus ei ole hauskaa.

Lyhyesti tiivistettynä kirjan sisältö: viinan lipittely ja panoreissut. Sekä valittaminen entisestä vaimosta, joka ei ilmeisesti ollut tietoinen, että meni naimisiin polyamoriaa kannattavan kanssa.

Nightwishista kertoessaan Hietala ottaa roolin pahiksena, joka ensimmäisenä käski laittaa oikuttelevat bändin jäsenet litomaan. Liekö halunnut suojella Tuomasta, joka bändin "taiteellisena johtajana" saanut eroprosesseissa eniten mediaa ja faneja kimppuunsa.

Kirjan sisällöstä vielä sen verran, että tulipa selväksi yksi ihmetystä aiheuttanut lööppi. Aikakoneen Sani on ainakin pariin kertaan iltapäivälehdissä antanut ymmärtää, että hänet olisi jossain vaiheessa valittu Nightwishin laulajaksi. Todellisuudessa hänen äänensä ei ollut tarpeeksi hyvä, eikä hän päässyt edes maaliviivalle valintaprosessissa.

Ei kommentteja: