Tuliristi

Huoh. Kovin vähäiseltä näyttää Nuharuven luettujen kirjojen saldo näin vuoden lähestyessä loppuaan. Onhan tässä vielä puoli kuuta aikaa kaunistella tilastoja..

Ehkä voisin seuraavaksi lukea vähän lyhyemmän kirjan. Diana Gabaldonin 1300-sivuinen Tuliristi oli koettelemus muutenkin lukumotivaation kanssa painiskelevalle. Se ei ollut totta tosiaan vaikealukuinen, mutta sisälsi 1000 sivun verran tyhjänpäiväistä lätinää, joka ei vienyt tarinaa eteenpäin. Ihan kuin olisin valittanut vastaavasta Gabaldonin kohdalla ennenkin..

Tuliristi on Matkantekijä-sarjan viides osa. Minulla on vielä lukematta Lumen ja tuhkan maa (nro 6), Luiden kaiku (nro 7) sekä Sydänverelläni kirjoitettu (nro 8).

Aikaisemmissa kirjoissa kaiken ylimääräisen ryönän alla on piillyt sentään jonkinlainen juoni, mutta Tuliristi on lähinnä hengailukirja. No joo, onhan teemana Stephen Bonnetille kostaminen ja kevyt Agatha Christie -murhamysteeri. Pääosin se on kuitenkin Clairen ja kumppaneiden elämisen kuvausta 1770-luvun Pohjois-Carolinassa.

Joskus valitin, miksei Claire ole kehittänyt penisilliiniä. Tässä kirjassa hän vihdoin tekee sen ja ottaa aineen käyttöönsä. Antibioottikokeilut ja kaikki muukin Clairen lääkärin ammattiin liittyvät kuvailut ovat kirjan kiinnostavinta antia. Vaikka niitäkin olisi saanut karsia. Sen lisäksi karsintaan olisi saanut liittää vanhat tutut, ne aina niin kömpelöt panokohtaukset, liiallinen päähenkilöiden ulkonäköjen ihannointi (alkaen jostain Clairen solakoiden sormien ihailemisesta), maitoa täynnä olevat rinnat -mehustelu (jotka Gabaldon taas seksualisoi) ja tyhjäkäyntikeskustelut pariskuntien välillä. Niitäkin oli liikaa.

Loppua kohti Gabaldon jälleen kerran paransi otettaan. Saukonhampaan taustan selvittäminen toi taas sitä kaipaamaani mystisyyttä ja ylipäätään syvyyttä koko tarinalle.

Ihmettelin, ettei tässä kirjassa ehditty Yhdysvaltain vapaussotaan. Aloin epäillä, ehditäänkö siihen seuraavassakaan tätä menoa.