Spoilaannuin tyystin, kun lähdin - siis läksin - Muukalaisen jälkeen selvittämään, mikä on Matkantekijä-sarjan kakkososa nimeltään. Olisi ihan kiva, että noissa kirjojen sisäkansissa lukisi kirjojen lukujärjestys. Etenkin, kun lukemani Muukalainen oli painettu vähintään 2000-luvulla (ellei peräti 2010-luvulla), jolloin suuri(n) osa sarjan kirjoista oli jo ilmestynyt.
Googlettelun (ja juonipaljastusten) jälkeen selvisi, että kakkososan nimi oli Sudenkorento ja
pienten metsästysten jälkeen sain sen käsiini melko pian ensimmäisesta osasta selvittyäni. Tv-sarjan myötä kirjastoissa on aika pitkät varaukset sarjan kirjoille, joten ihan lähimmästä kirjastosta en Sudenkorentoa löytänyt. Olin jäänyt Muukalaiseen vähän koukkuun, joten olin valmis tekemään (lähes) mitä tahansa saadakseni tietää, miten Jamien ja Clairen tarina jatkuu. Myönnän, että muutama kymmenen kilometriä tuli Sudenkorennon takia ajeltua ja nyt - saatuani kirjan viimein loppuun - täytyy sanoa, ettei se kaikki vaiva ollut sen arvoista.
Vaikka Muukalainen oli täynnä koomisia seksikohtauksia ja kömpelöä kieltä, se ei mielestäni ollut niin pitkäveteinen kuin Sudenkorento. Omituista on se, miten kirja, jonka keskeiset teemat ovat Ranskan hovin juonittelut ja skottien jakobiittikapina, voi olla tylsä. Mutta kun Gabaldon on Gabaldon. Hän ei ole tiivistänyt tarinaa yhtään. Siinä on ihan liikaa epäolennaisuuksia, mikä hajottaa orastavan jännityksen, jonka joku taidokkaampi kirjailija saisi yltymään mukaansatempaavaksi, todenomaiseksi. Edelleenkin olisin kaivannut enemmän havainnointia ympäristöstä, jotta olisin saanut sitä todellisuudentuntua ja samaistumismahdollisuutta tarinaan ja sen hahmoihin.
Lisäksi minua haittasi todella paljon se, miten kirjassa pompittiin kohtauksesta toiseen ilman, että tekstissä oli käytetty kunnon kappalejakoa. En tiedä, oliko tämä "tehokeino" jo alkuperäisessä tekstissä vai painokoneen ongelmista johtuvaa. Jouduin muutamankin kerran uudelleen lukemaan kohtauksia, kun mietin, että miten se Claire nyt noiden seurassa tuollaisia salaisuuksia päästelee. Mutta eihän se päästellytkään, edellisestä kohtauksesta olikin siirrytty lukijan huomaamatta jo seuraavaan.
Tästä lukukokemuspettymyksestä huolimatta aion lukea koko sarjan läpi. Sen toivossa, että seuraavat kirjat olisivat parempia kuin tämä, mutta ennen kaikkea siksi, että surkeakin historiafiktio on kuitenkin historiafiktiota, mun lempparia. Gabaldonin ansiosta kiinnostukseni jakobiittikapinaa ja Skotlannin 1700-luvun historiaa kohtaan kasvoi, mikä taas tarkoittaa sitä, että nämäkin höttökirjat lisäsivät sivistystäni. Tai näiden ansiosta olen valmis lisäämään sivistystäni, koska aion lukea tutkimuksia aiheesta.
