Rikinkeltainen taivas

Kjell Westön Rikinkeltaista taivasta lukiessa tuli ikävä Missä kuljimme kerran -nippelitietoviisautta. Siinä kirjassa sentään Helsinki oli elävä, vaikka kirjan ihmishahmot olivatkin ohuita. Rikinkeltainen taivas oli sisällöltään yhdentekevä.

 Sen juoni mukaili Missä kuljimme kerran -kirjan tapahtumia. Oli rikas suomenruotsalaissisaruskaksikko, joista veli oli tunnekylmä ja siskoon päähenkilö oli rakastunut, mutta rakkaussuhde oli tuomittu epäonnistumaan. Päähenkilö seurasi vuosikymmenien ajan sisarusten edesottamuksia sivusta ja hänen oma elämänsä oli heidän menestyksensä rinnalla räpellystä.

Tapahtumat eivät tosin tällä kertaa sijoittuneet vastaitsenäistyneeseen Suomeen, vaan nyt elettiin 1960-luvulta 2010-luvulle. Muuttuva yhteiskunta oli aika laimeasti läsnä. Jopa niin laimeasti, että aloin tosiaan kaipailla niitä kömpelöitä "hän maisteli uutta, siniseen kuoreen pakattua suklaata" -kuvailuja.

Kirjassa ei oikein tapahtunut mitään. Paneskeluja lukuunottamatta. Epäilyttäväksi panojen kuvailu meinasi karata siinä vaiheessa, kun päähenkilö pohti, harjoittiko hänen naisystävänsä teini-ikäinen tytär mahdollisesti koitusta vastakkaisen sukupuolen kanssa. Seksiä oli niin paljon, että kyllähän sitä väkisinkin alkoi miettiä, eikö arvon kirjailijalla ollut tosiaan mitään muita juonikuvioita mietittynä?

Kirja vaikutti koko ajan siltä, että kohta jotain tapahtuu/ jostain paljastuu jotain yllättävää. Mutta ainoa, mikä tapahtui, oli Alexin puukotus. Se taas ei tuntunut ollenkaan sopivan kirjan tyyliin, joka oli 400 sivua kertomusta rikkaista, mutta kuitenkin tavallisista ihmisistä. Tavallisuus on kiinnostavaa, mutta se pitää osata kertoa oikein. Ei tällä tavoin, jossa pääpaino oli tirkistellä kirjailijan omaa (?) seksihistoriaa. Vaan enemmän sitä eksistentiaalista kriisiä, jota ihminen tuntee ja joka muuttuu vuosien kuluessa. Lopussa, kun päähenkilö ei jaksanut olla enää "eroottisesti latautunut", kirja saavutti ehkä hieman sitä suloista katkeruutta, mitä tämä ihmiselo on.

Parempaa väkeä

Sarah Watersin Parempaa väkeä sijoittuu 1920-luvun alun Lontooseen. Yläluokkaiset äiti ja tytär joutuvat rahapulassa vuokraamaan osan herraskartanostaan nuorelle pariskunnalle. Alku on soluasumisen kokeneelle hyvin samaistuttavaa. Siinä on herkullisesti kuvattu niitä vaivaannuttavia hetkiä, joita joutuu kokemaan vieraiden ihmisten kanssa asuessa. Sitten kaikki muuttuu.

Parempaa väkeä onkin siitä jännittävä kirja, ettei koskaan voi tietää, mitä seuraava luku pitää sisällään. Tässä ei ole mitään ennalta-arvattavaa. Kun lukija erehtyy pitämään sitä eroottisena romaanina, se vaihtuukin murhamysteeriksi (jossa tosin lukijalle ei ole mitään mystistä) ja siitä oikeussalidraamaksi.

Waters on taitava. Tämän olen saanut kokea jokaisen hänen kirjansa kohdalla. Hän on tehnyt pohjatyönsä hyvin, mutta hänessä ei ole tippaakaan Westömäistä historiafaktojen tuputtajaa. Lontoo tuntuu elävältä kuin 1920-luvun ihminen kertoisi siitä. Eikä kuin 2000-luvun ihminen brassailisi historiantuntemuksellaan.

Ja entäs nämä pienet kuvailut, kuinka "hän kaatoi teetä vakaammalla kädellään". Ah, miten pidänkään näistä pienistä huomioista, jotka tekevät hahmoista lihaa ja verta.