Antti Heikkisen elämäkerta Juice Leskisestä oli teos julkisesta ihmisestä, jonka elämässä ei ollut mitään kadehdittavaa.
Esipuheessa tulee selväksi, että Heikkinen lukeutuu Juicen faneihin. Alussa ihmetyttää, kun Heikkinen käy ostamassa kaljaa kuolemansairaalle Juicelle ja vasta kaljanhaun jälkeen ymmärtää, että ostokset olisi kannattanut jättää tekemättä. Fanius ylittää järjen, kun kirjoittaja ei kykene kieltäytymään idolin pyynnöstä. Juicen tila oli toisaalta niin huono jo tuossa vaiheessa, että pari kaljaa tuskin muuttivat asiaa mihinkään suuntaan. Moinen yksityiskohta heti kirjan alussa ihmetytti (en tise olisi kehdannut kertoa olleeni noin tyhmä), mutta kirjan edetessä huomasin, miten se tuli kuvanneeksi koko teosta. Kirja kun tosiaan on fanin tekemä.
Risainen elämä on kattava. Se kertoo Juicen elämästä jo ennen hänen syntymää ja päättyy hänen kuolemaansa. Heikkinen on haastatellut lukemattomia Juicen tunteneita. Käsitys siitä, millainen Juice oli ihmisenä, piirtyy monipuolisena esiin. Herkkä, narsisti, ujo, räävitön, itserakas, rakkautta kaipaava.
Mikä minua häiritsi kirjassa, oli haastattelut litteroituina, lätkäistyinä osaksi kerrontaa, murteineen kaikkineen. Monesta haastateltavasta tuli ääliömäinen kuva. Esimerkiksi Veltto Virtasesta, joka kehui sekä Juicea että itseään älyköksi. Myös Juicen jatkuva jalustalle nostaminen hänen neroutensa vuoksi, sai minut kyseenalaistamaan hänen tuotostensa hienouden. Mielestäni hänellä on ollut joitakin hyviä biisejä siellä ja täällä, mutta hän ei ole saanut aikaan edes yhtä hyvää levykokonaisuutta. Protestilauluja ja alapäähuumoria riittää, se on kaukana neroudesta. Ismo Alanko sanoo kirjassa hyvin, kun hän toteaa, että riimittely kahlitsee. Vaikka Leskinen olikin sujuva riimittelijä, hän oli paljon tyylinsä vanki.
Juicen ylivertainen älykkyys tuli kyseenalaistettua siinäkin, kun hän jätti dialyysihoitoja väliin ja aiheutti niin oman kuolemansa. Heikkinen spekuloi, että Juice otaksui pystyvänsä parantumaan itsestään.
Heikkisen fanius paistaa esille monessa kohdassa. Paitsi Juicea, hän selvästi fanittaa Suomi-rockia muutenkin. Välillä ärsytti, kun haastateltavat esiteltiin "Yön Olli" -tyylisesti. Mitä minä kaipaan tietokirjalta, on asialinja eikä Suosikki-lehden tyylistä journalismia. Leskisen levyarviot olivat myös pieni kummallisuus. Levyt esiteltiin lyhyesti ja ohuesti. Biisien taustatarinoita spekuloitiin vähän ja todettiin, mitä mieltä kirjailija niistä oli. Ei ehkä onnistunein ratkaisu esitellä Juicen tuotantoa.
Kirjan ansio oli se, että lähteitä oli käytetty runsaasti. Kirjailija oli kääntänyt monet kivet, jotta lukija saisi Juicesta totuudenmukaisen kuvan.
