Pohjolan leijonassa Mirkka Lappalainen kertoo, miten ailahtelevan Kaarle IX:n jälkeen valtaistuimelle nousi teini-ikäinen Kustaa II Aadolf, joka sai 20 vallassaolovuotensa aikana vakautettua Ruotsin hallinnollisen järjestelmän. Seuraukset näkyivät Jumalan vihan ruoskan aikaisissa tapahtumissa, suurissa kuolonvuosissa 1695-97, kun Ruotsin valtakunnassa rahvas ei noussut kapinoimaan esivaltaa vastaan nälkäkurjimuksesta huolimatta. Oikeuslaitokset kokoontuivat ja hallinto ei kaatunut, vaikka koko valtakunta näki nälkää ja kuoli tienpientareille.
Lappalainen murtaa historian myytit Kustaa II Aadolfista jumalallisena yli-ihmisenä, mutta arvelee, että ajan henki luultavasti oli saanut Kustaa Aadolfin itsensäkin uskomaan siihen, että hän oli valitun kansan johtaja. Lappalainen kuvailee 1600-luvun epätieteellisen maailmankuvan hyvin ja saa lukijan ymmärtämään sen aikaisten ihmisten ajatusmaailmaa, jota värittävät niin Raamattu kuin taikausko.
Jumalan vihan ruoskassa Lappalainen kertoo Ruotsin valtakunnan kohtaamasta nälänhädästä 1600-luvun lopulla. Lappalaisella on paljon ruohonjuuritason esimerkkejä, mitä nälkä aiheutti. Puistattavia rikoksia eri puolilta Suomea, jossa nälänhulluudessa tapettiin lähimmäisiä. Pikkulasten kohtaloita oli sydäntäsärkevää lukea. Lappalainen on tehnyt tarkkaa työtä syistä, jotka ajoivat Suomen näin pahoihin nälkävuosiin. Tärkeää on, että hän päivittää historiantulkintaa ja tutkimusten valossa osaa kyseenalaistaa aiempaa, kuten Jutikkalan tulkintoja.
Molemmat kirjat olivat erinomaisia teoksia Suomen 1600-luvusta ja valottivat sen aikaisten ihmisten elämää. Kyllähän sitä tuli miettineeksi, miten ihmeessä minä voin olla olemassa, kun esivanhempani ovat joutuneet elämään noin epävarmassa maailmassa.