Entä kirjan sisältö, itse tarina. En jaksa nyt pitkiä asiasta jaaritella, Veikko Huovisen Bakulainen pahvala, toinen osa, odottaa... lukeakin pitäis... tänään kirjanlukupäivänä. Lyhyesti: Taikavuori kuvaa ytimekkäästi, miten kimurantteja piirteitä saattaa niinkin vähäpätöiseen asiaan kuin lyijykynän lainaamiseen liittyä. Jos kuitenkin avataan aihetta hitusen laajemmin, rohkenen verrata Taikavuori -kirjaa viiden litran kanisteriin, johon väkisin painetaan seitsemän litraa nestettä... ja just kun korkkia runtataan kiinni, lisätään vielä pari desiä. Taikavuoreen on sisällytetty ähkypaljon asioita, on meinaan täyteen pakattu! Jos intomieliseltä parikymppiseltä kirjailijan urasta haaveilevalta kysyttäisiin, mistä kaikista asioistaa haluaa kirjoittaa, taikavuoriteemoilla pääsee jo vakuuttavasti alkuun - ehkä loppuunkin... Yritän tässä nyt sanoa, että niinkin kaarussa ympäristössä kuin kirjan kuvaamassa vuoriston parantolassa, missä kaikinpuolinen rentoilu lepäily ja ajantappaminen kuumeenmittaamisineen ja kuolemisineen on arkea, tulee Thomas Mannin ohjauksessa käsitellyksi vuorijärkäleen kokoiset hengästyttävän massiiviset asiat: ihastuminen ja rakkaus (lyijykynän lainaaminen), viimeiset tieteen saavutukset, kuvataide, musiikki, uskonto, filosofia, maailmankatsomukset.
Parantolaelämässä yksi on ylitse muiden, AIKA.
Tuo kokonaisuus vyöryy päälle vuoren painolla, väellä ja voimalla, niin että hädissään lukija parka väistämättä kokee ainoaksi pelastuksekseen ensitilassa varata paikka vuoristoparantolaan tai vastaavaan kohteeseen, että pääsee edes hetkeksi rauhoittumaan... Niinikään lukijalle valotetaan 1900-luvun alun arkaa aihetta, kumpi on tärkeämpi, ruumiillinen paraneminen vai sotilaan kunnia... väärin tilansa arvanneelle elämällä on tarjota enää vain ennenaikainen edesmeno - nuorenvoiman hiipuminen taudin runtelemana. Jotta pakka sekottuis oikein kuunnolla, viivähdetään tovi spiritualismin, henkimaailman, parissa. Spiritistisissä istunnoissa, jollaiset saivat alkunsa 1800-luvulla, ollaan yhteyksissä vainajiin. Huomaan ajatusteni karkaavan hiljattain lukemaani Arthur C. Clarken scifi-kirjaan "Lapsuuden loppu", jossa yhteydet "henkimaailmaan" ovat kokonaan toista luokkaa kuin vuoristoparantolassa. Taikavuoren tarinan kääntyessä lopuilleen lukijaa viihdytetään itsemurhalla, joka huipentaa keskustelussa koetun kunnianloukkauksen hyvittämiseksi järjestetyn kaksintaistelun... Ja ja... ja ja, lopulta historian mylly asettuu julmimpaan mahdolliseen asentoon: kirjan päähenkilö rämpii ensimmäisen maailmansodan taistelukentällä. Nuoruuden innolla suoritetut opinnot, kaikkea olevaista koskevat perusteelliset pohdiskelut, elämää suuremmat keskustelut; kaikki viisaus ja tieto, kuin myös sairaudesta toipuminen - turhaako? Vähän petyin kun kirjan alkupuolella mainittiin nuorukaisen kiinnostuneen laivanrakentamisesta, odotin hänen loppupeleissä päätyvän bismarckin ja tirpizin telakoille suunnittelutehtäviin, mutta tyypin insinööriopinnot ovatkin kokonaisuuden kannalta siuvujuonne. Siks toisekseen, kirjailija itsehän pakeni maasta hyvissä ajoin eikä ollut enää saksassa todistamassa natsihallinnon varustautumisen voimavuosia..
Hei haloo! Kirjottaako kukaan enää tällasia kirjoja! Nyt olis pajon uusia aiheita, uusia ideoita... mustat aukot, fissio/fuusio, hiukkaskiihdytin, higgsin bosoni, gravitaatioaallot, pimeä aine, pimeä energia, multiversumit... kuudes sukupuuttoaalto.
Jos kirjottaa, tuskin haluan lukea. Kyllä tää tuomasmannisen juttu oli tasan nokko.
- - -
Mutta niitä muita tän vuoden puolella luettuja kirjoja.
Joskus vuodenvaihteen tienoilla jostain pikkulapsilta karkasi puklutauti. Siis pökä-yökki-oksennus... Otin taudista kopin, jäk! Mikä tunnelmaan ja olotilaan olisikaan sopinut parmmin kuin junamatka siperianradalla: Rosa Liksomin Hytti nro 6!
Samaan aikaan kun venäjä tappaa ja raiskaa ukrainalaisia ja jauhattaa samalla omiaan luhanskin lihamyllyissä, meikämärehtijän mahaa vääntää: tuleeko ulos vai pysyykö sisällä... kirjan suomalaisen naismatkustajan hyttikaveriksi pitkälle junamatkalle kohtalon arpa heittää vanjaiivana rasputleriinin, tosiryssän, joka vonkaa selviste päin ja kännissä vasta vonkaakin - ja kun ei onnistu uhkaa ottaa väkisin. Erittäin vastenmielistä, suorastaan oksettavaa tollanen, hyi stna! Tarkottaa sanoa että kirjailija on onnistunut täydellisesti kuvaamaan loputtoman tuntuista matkaa raiteilla ja hyteissään hitaasti mätäneviä matkustajia. Olin ehkä joskus ajatellu, että jos vielä joskus jonnekin matkustaisin, niin junalla vois mennä siperiaan - tietysti menopaluu. En enää. Viimeaikoina usein ihmetelly, miksei kaikilla venäjän hallinnon sopivasti sumuttamilla slavofiileillä - kun ovat niin kovin sotaisia ja alvariinsa aseet tanassa tappamassa - olis jossain uralin takana tsäänssit harrastaa pyssyhippasia ihan keskenään. Miks niitten pitää ylläpitää kansanmurhaa ihmisvihaa naapurimaan sukulaiskansaa kohtaan. Maata, jolle lupasivat 30 vuotta sitten turvatakuut. Miks niitten pakkomielteen ajamina pitää uhitella euroopan unionia natoa ja länttä ties millä ja eritoten ydinaseilla, vaikka just kaiken eniten ne kadehtii ja haluaa länsimaista elämäntyyliä, luksustuotteita, sananvapautta ja ihmisoikeuksia. Vttu noi russakat o ihan vammaista sakkia! Tää vois olla ihan måste: "Kovapanosammunnat irkutskin oblastissa, varustus kumisaappaat raappahousut karvalakki ja rukkaset. Tule tänne ampumaan ja raiskaamaan, kaikki mukaan kuolemaan!" Siinä olis rosalle niinku kirjanaihe, Vankileiri nro 13! Mikähän se oli se Liksomin juttu, joka alkoi sanoilla "...mie syön ainaki kaks levyä malporoa päivässä..." Siinä oli sellasta arjen hulvatonta havainnointia, jost mie tykkään!
- - -
No joopa... entä sitten... onhan sitä, muutakin... kyllä vain, päivänä muuanna alkuvuodesta zoomailin uusia lukemisia... mitäs sitä nyt... mitä ihmettä ottais... No, kirjaston hyllystä Georges Simenonin paksun kokoelman maigret -tarinoita. Ranskalaiskomisariosta on tehty vahvat tulkinnat eläviin kuviin, jollaisina piirtyvät tajuntaan tarinoita lukiessa... just joo, Jean Gabin ja Rowan Atkinson, nepä tieten.. Simenon oli erittäin tuottoisa kirjoittaja, maigret -kirjojakin mainitaan julkaistun yli 80. Mitäpä lukemastani enää muistaisin.. sujuvaa kerrontaa; kiperätkin tilanteet ratkeavat parhain päin, oikeus toteutuu, pahantekijät tiilenpäitä lukemaan ja väärin tuomitut vapauteen. jos hommat jumittaa, maigret mielellään pistäytyy paikalliseen, sivaltaa muutamat konjakit/calvadokset kahvin kylkiäisinä ja polttaa piipullisen, pari... Koen kyllä enemmän olevani kuhala-miehiä. Just hiljattain huhuillaan Ropposelta ilmestyneen uusi kuhala. Vaikka alkoholi on vaarallinen aine ja johtaa ennenpitkää juoppohulluuteen, kyllä tässä pikkkuhiljaa on ruvettava uutta kuhalaa odotellessa täydentämään haddington house -varastoja...
- - -
Dekkareista vielä... usein näkyy kiitettyyn sävyyn mainintoja painosten mestareista, jollainen ilmeisesti on esmes ilkka remes. toisenkin samantyyppistä tekstiä suoltavan kirjottajan hengentuotteen tulin lukeneeksi, tekijän nimi oli... mikäs sen nyt, tuota... kyllä muistan, tekijä oli ja on taavi soininvaara. En enää muista kirjojen nimiä, saati sisältöjä. ei vaan jääny mieleen, valitettavasti... no, on jotain sieppauksia, kyttäämistä ja muuta naakimista, on suurvaltakuvioita ja sopivissa kohti kovia otteita - ruumiita. Sellasiahan ne. Millanen on muuten kirjailija, joka haluaa ettei hänen tarinansa tartu... ettei siitä jää lukijaan mitään pysyviä jälkiä. eikö sellanen ole tyhjäpäinen hömppämaakari... pulppia. sellua sano; pashaa. ei nää tekijät tiemmä finladiaehdokkuuksia ole keräilly - saati pääpalkintoja pokkaillu. Suuret painokset ja komeat myyntiluvut riittää... ja sitten loppupeleissä hautakiveen kirjoitus "jännityksen ja suurten painosten mestari".
- - -
Entäs sitten... mitäs muuta. Ei stna! Tää juttu rupee nyt paisumaan. Vaan ei maha mittää. Okei, luin jonkin Tommi Liimattan kirjan. Retriittitarina sijottuu saarelle alaskan ja siperian välissä. Varsin mielenkiintoinen avaus. Ehkäkö tarkoituksena on ollut näyttää hollywoodin elokuvapiireille, että olis täältä "nordic noir" -alueelta tyrkyllä teitillen tekijä, joka päräyttää kehiin kunnon kamaa ihan sieltä teidän kotinurkilta kun ette pöljät ite tajua mahollisuuksianne, ottakaahan onkeenne! Taisinkohan odottaa jotain suuren serkkuteorian kaltaisia oivalluksia ja nokkelaa sanailua. Kirja olikin suht mitäänsanomaton agathachristiesävytteinen veltohko jännäri, petyin. Ok, se serkkuteoria on kokonaan eri juttu.
- - -
Sitten on kaksi vanhemman polven suomalaiskirjailijaa, joista on ihan pakko avautua. Meillä on kirjaston tuulikaapissa poistokori, johon kirjastossa asioivat voivat tuoda omia kirjojaan kierrätykseen. Meikämelodika kun on erittäin sulovilen kaiken "halvalla/ilmatteiks mutta kelvollista tavaraa" -roinan krääsän perään, plärään aina ohimennen kyseistä jätelaaria. Tarttui näppiin Arto Paasilinna: "Kymmenen riivinrautaa". No just. Sillä silmänräpäyksellä päätin ruveta keräämään artopaasilinnaa. Koko tuotanto on saatava samaan hyllyyn Kalle Päätalon Iijokisarjan seuraksi. Kulttuuriteko. Juurikin! Ehdottomasti. Olin muuten samaisella kirjastokäynnillä jo lainannut takavuosina - liekö ollut jo 70 -luvulla! - melkoisesti kohua ja keskustelua herättäneen Märta Tikkasen "Miestä ei voi raiskata". Mukaan tarttui siis tarinoimisen taituruutta niin mies- kuin naisnäkökulmasta.
Luin molemmat kirjat. Minusta ne sisällöiltään oikein nätisti täydentävät toisiaan. Märta Tikkasen sanoma on juuri se, mikä kirjan nimikin antaa ymmärtää: nainen ei ihan tosta vaan voi ottaa miehen roolia seksuaalisena hyväksikäyttäjänä. Arto Paasilinnan vastaus oletettuun raiskauskeskusteluun kirjansa välityksellä on murkkuikäisen pojankoltiaisen tyyliin ilakoivaa roiskimista. Joku kireäpierunen .... saattaisi sanoa: "paasilinna esineellistää ja alistaa naista, hän näkee sukupuoliroolit sillä ainoalla tavalla, joka veljesten kesken lyötiin lukkoon jatkosodan korsuissa ja viimeisteltiin savottakämpillä". Siinä missä Tikkasen satunnaisen ravintolaillan päätteeksi iljettävällä tavalla häpäistyksi ja raiskatuksi päätynyt nainen antaa raiskaajan maistaa omaa lääkettään (uhkaaminen, alistaminen, sitominen, ruoskiminen ja penetraatio), Paasilinna karnevalisoi miehen ja naisen välisen intiimin kanssakäymisen: bisneksissä menestynyt liikemies kiertää syntymäpäiviensä päätteeksi "kukasta kukkaan" kymmenen naisen tykönä shampanjaa ja kukkatervehdyksiä sekä mieskuntonsa ilosanomaa jakaen. Myöhemmin naiset heittäytyvät hankaliksi (riivinrauta), mutta idearikas liikemies keksii keinot päätyä petipuuhiin naisten kanssa uudelleen. Eikä kysymyksessä todellakaan ole pakottaminen seksuaaliin tekoon, vaan naiset omasta tahdostaan lakoavat miehen edessä. se raha ja se valta...
Näin jälkeenpäin tulee väistämättä mieleen, voisiko tikkasen ja paasilinnan tarinat yhdistää. Höh, vissiin joku kummelifarssi, yks helevetin sekametelisoppa siitä tulis... Janttari suhaa taksilla ympäri kaupunkia vetää huulet sinisenä potenssipillereitä, mutta heittäytyy välillä tyttömäisen tunteelliseks: "...mä oon niiin rikki et mä en kestä enää.. tää elämä on ihan kauheeta... mitä mä oon menny tekemään... apua!... mä oon siis too-della burn out!". Niin tot... ei. Ei se olis hyvä idea. Ei todellakaan. Ant olla!
Olen kuullu viisaampien mainintoja, että Arto Paasilinnan loppukauden tuotanto oli latteaa, ensimmäiset, mm. jäniksen vuosi, ulvova mylläri.. oli ihan kelpoa tavaraa. Märta Tikkasen kirjat ovat nk. korkeakulttuuria, harkittuja perusteltuja viimeisteltyjä. En yhtään ihmettelisi, jos "Miestä ei voi raiskata" olisi toteutettu riipaisevan koskettavaksi näyttämöversioksi ja elokuvaksi. Siihen kyllä on ainekset olemassa. Paasilinnan tarinat ovat kertakäyttöluontoisia, ne hotkasee tosta vaan... ja heittää olan yli takavasemmalle: seuraava, lisää! Tikkasen tarina jää ihon alle, kehittää kasvaimen, joka vie sinut hautaan - tai puhkaisee salatun paiseen ja nostaa sinut takaisin elämään.
btw.
Mitä elokuvaa menisit mieluiten katsomaan 1. Miehen voi raiskata. 2. Mies pitää raiskata. 3. Raiskatkaa miehiä, Siskot!
