Runotyttö maineen polulla

 L. M. Montgomeryn Runotyttö maineen polulla on Pieni runotyttö -trilogian toinen osa.

Se kertoo Emilyn teini-vuosista. Shrewsburyyn opiskelemaan päässyt Emily joutuu asumaan Ruth-tädin luona, ja asunnon omistaja laittaa Emilylle kovan kurin. Kirja on silti vähemmän surullinen kuin ensimmäinen osa, jossa Emily oli vielä pieni tyttö ja juuri menettänyt isänsä. Nyt Emily pystyy jo pistämään vastaan vähän voimallisemmin aikuisille, jotka kohtelevat häntä huonosti. Esimerkiksi, kun Ruth lukitsi häneltä näytelmän jälkeen ovet taloonsa, hän käveli yöllä Uuteen Kuuhun - ja vielä takaisin.

Kuunnellessani tarinaa ihastelin jatkuvasti, kuinka Montgomery on osannut kirjoittaa nuortenkirjan, jonka aiheet ja niiden esitystapa on kirjoitettu niin, ettei kirja tunnu vanhentuneen lainkaan. Tämä tosiaan on klassikko. Tarina ystävyydestä, ensimmäisestä ihastuksesta (joka ei vielä yltänyt suudelmaan asti) ja urahaaveista, ne ovat universaaleja ja aikaan sitomattomia.

Ja koska rakastan kauhutarinoita, Emilyn kyky nähdä unessa, mihin kadonnut pikkupoika oli joutunut, oli suorastaan hiuksia nostattava trilleri. 

Mutta yksi juonenkäänne ei ollut kestänyt aikaa. Jos 2020-luvulla lähes nelikymppinen mies viettäisi aikaansa teinitytön kanssa ja kehuisi, kuinka kypsä hän oli ikäisekseen, häntä pidettäisiin pedofiilina. Dean Priestin hahmo oli suorastaan puistattava ja pöyristyttävää, että hän oli Elisabeth-tädin mielestä huonoa seuraa vain, koska hän ei ollut hyvää sukua. Ei ikänsä takia. Hyi.

Hyeenan päivät

Jonotin Saara Turusen uusinta kirjaa, Hyeenan päivät, puoli vuotta. Ja kylläpä kannatti! Erinomainen kirja.

Hyeenan päivät on taas tutusti autofiktiota, jossa oletan, että Turuselle on tapahtunut kaikki se, mikä kirjan päähenkilöllekin. Turunen kertoo kirjassa sen itsekin; hän osaa kertoa parhaiten tarinoita, joihin saa aiheen omasta elämästään.

Nyt aikaisemmista teoksista tuttu päähenkilö on saanut hieman enemmän itseluottamusta ja löytänyt paikkansa maailmassa. Hän tekee taidetta, josta saa merkitystä elämälleen. Myös parisuhde espanjalaisen miehen kanssa sujuu hyvin. Siitä huolimatta, että he asuvat eri maissa eikä heillä ole aikomustakaan muuttaa yhteen.

Päähenkilö alkaa lähetä 40 vuotta, mikä saa hänet pohtimaan, haluaako hän sittenkin lapsen. Lopulta pariskunta päätyy ivf-hoitoihin, jotka päättyvät onnellisesti.

En tiedä, mistä aloittaisin kehuni! No, ensinnäkin se, kuinka Turunen vertaa päähenkilöä hyeenaan silloin, kun tämä on epävarmimmillaan ja alkukantainen eläinvaisto ottaa hänessä vallan, on suorastaan liikuttavaa (kuinka hyeenan käpälä ojentaa saksalaisessa sairaalassa käteistä rahaa, jotta pääsee lääkäriin) - ja myös samaistuttavaa. Sehän Turusessa on: hän kirjoittaa ihmisestä, joka tuntee usein olevansa ulkopuolinen ja ihmettelee, miten kaikilla muilla tuntuu asiat menevän helposti. Tällainen hahmo on hyvin kaukana  nykyisestä sosiaalisen median luomasta yli-ihmisestä, joka onnistuu kaikessa (urassa, parisuhteessa, perheessä) ja jonka Instagram on pelkästään kiiltävää pintaa ja idylliä.

Mietin, millaista kirjaa olisi ollut lukea lapsettomana, enkä oikein siinä onnistunut.  Äitinä luin tätä melkein liikuttuen ja nyökyttelin, juuri niin, lapset ovat lopulta se tärkein asia. Kirja päättyi hyvin kauniisti, kun kaikkien vastoinkäymisten jälkeen (ml muute  sekin, kuinka vaikeaa synnyttäjän oli päästä sisään Naistenklinikalle, oi voi, niin totta!), hän kävelee vauvan kanssa kadulla ja tuntee syvää rauhaa ja onnea. 

Ja ennen kaikkea kirja oli feministinen. Koskaan aiemmin en ole lukenut kirjaa, jossa näin tarkasti kuvataan niin hedelmöityshoidot, raskaus neuvoloineen kuin synnytys ja imetyksen vaikeudet. Ja se, miten vähän ymmärrystä äiti saa terveydenhuollosta, jos kaikki ei mene kuin pitää.