torstai 18. toukokuuta 2017

Syysrummut

Se on taas vuosittaisen Gabaldonin aika. Olen nyt päässyt Matkantekijä-sarjan neljänteen osaan: Syysrumpuihin eli olen kirjasarjan puolessavälissä.

Tässä mielipiteeni
  1. Muukalaisesta (kesä 2015)
  2. Sudenkorennosta (kesä 2015)
  3. Matkantekijästä (kevät 2016)
Huh, tähän mennessä olen lukenut tuhansia sivuja yksityiskohtaisia jaarituksia ja vielä saman verran (ellei enemmän, kirjat tuntuvat pidentyvän sarjan edetessä) on edessä. No, jos rima pysyisi Syysrumpujen tasolla, sarjan selättäminen ei olisikaan niin mahdottomalta tuntuva tehtävä kuin miltä se vaikutti luettuani Sudenkorennon ja Matkantekijän. Niin. Syysrummut oli tähän mennessä sarjan paras kirja. Myönnän, että yllätyin siitä positiivisesti, vaikkakin siinä oli taas omat arveluttavuutensa.
 Syysrummuissa on sitä, mitä ikävöin kahdesta edellisestä kirjasta: 1760-luvun Pohjois-Carolina tulee eläväksi kirjan sivujen välityksellä. Tällä kertaa Claire havainnoi ympäristöään eikä vain juokse suuna päänä tapahtumasta toiseen. Hän alkaa myös vihdoin kehittää penisilliiniä, sitähän olin jo aiemmin toivonut. Clairen lääkärintoimista - kuinka hän sovelsi uutta ja vanhaa tietoa - oli kiintoisaa lukea. Elämä siirtokunnassa oli niinikään kiehtovaa. Ja mystistä, intiaanien uskomukset ja etenkin nykyajasta tulevaa muuttamaan tullut - sittemmin tapettu - mohawk olivat vaikuttavia elementtejä.

Gabaldon olisi voinut saada tietysti taas kaikesta enemmän irti. Sellaista arkipäivän kiinnostavaa draamaa (kuinka halla vei sadon), mutta koska hän ei oikein sellaiseen kykene, oli oltava tyytyväinen siihen, mitä sai. Gabaldonillahan on kaksi vaihdetta: joko hän jaarittelee turhuuksia (esimerkkinä kaikista sadoista tuokiokuvauksista vaikka Jamien ja Williamin monisivuinen kalastaminen, jonka tarkoituksena oli kertoa, kuinka he saivat muodostettua siteen. Silti ihan uskomattoman tylsästi kerrottu enkä oikein saanut samaistuttua Jamien kokemaan tuskaan, jonka eläminen erillään omasta pojasta aiheutti.) tai sitten tapahtuu jotain suurta ja järkyttävää, jonka seuraamuksia puidaan satojen sivujen ajan (no esimerkiksi raiskaus).

Joitakin ihmetyksen aiheita, joita tuli vastaan: miten Jamie ja Claire eivät lumivyöhykkeen uudisasukkaina osanneet tehdä lumesta suojaa Jamien loukattua selkänsä hirvenpyyntireissulla (niin, kyllähän he odottivat, että lumi sataa heidän päälleen..)? Ymmärrettävää tietysti, kun kirjailija itse kotoisin kuumasta ja kuivasta Arizonasta (taustatyötä lisää). Ihmeellistä oli myös historian opiskelija Briannan ja historian tutkija Rogerin tietämys omasta alastaan. Brianna muisteli Clairen tarinoita pronssikautisista haudoista ja luuli siksi Lallybrochin mailla olevaa kivikasaa sellaiseksi. Siis mitä? Luulisi historian opiskelijan tietävän niistä luettuaan niistä kirjoista tai nähtyään niitä omassa ajassa. Mutta ei, 1700-luvulla piipahtanut äiskä oli hänen lähteensä. Luulisi myös, että hän olisi kyennyt erottamaan haudan jostain epämääräisestä kivikasasta. Myös Roger muisteli Clairen juttuja intiaanien alkoholinkäytöstä, eikö hänelläkään ollut asiasta mitään tutkimuksia? Eikö hän ollut ottanut selville ihan kaikkea ajasta ja paikasta, johon matkusti? Ja miksei kummallakaan, Rogerilla tai Briannalla ollut minkään sortin lääkearsenaalia matkassa, kun tulivat aikaan, jolloin esim. kivuista piti selvitä viskin voimalla? Melko huono valmistautuminen tuollaiseen matkaan. Etenkin, kun molempien piti olla alansa huippuasiantuntijoita.

Ja tietysti ärsytti Gabaldonin iankaikkinen ikinuoruuden ihannointi. Claire oli elänyt vuosia alkeellisissa oloissa Pohjois-Carolinan luonnon armoilla. Silti hänellä näkyi vain "pari ryppyä" ja hänen ikäänsä oli mahdoton päätellä. Mitä, oi mitä pahaa, on siinä, että näyttää ikäiseltään?
Lisäksi tietysti ärsytti se, että kaikki hyvännäköiset olivat hyviksiä ja kaikki rumat pahiksia. Jocasta-tätikin oli hyvinsäilynyt kuusikymppinen, edelleen hyväkroppainen ja tietysti ystävällisin ja mukavin ihminen koko maailmassa.

Ja entäs sitten se suurin juonenkäänne, joka vähemmän yllättävästi oli raiskaus? Olihan kyseessä Gabaldon. Ihmettelen edelleen hänen kepeää tapaa käsitellä raiskausta. Siitä selviää, kun vain juttelee vähän muiden kanssa. Ok.

Tapahtumasarjan prologissa Brianna makasi Rogerin kanssa, jolla oli raiskausfantasioita, samaan tapaan kuin Jamiella Clairea kohtaan aiemmissa kirjoissa (Roger oli muutenkin hyvin samanlainen romanttinen, intohimokas, naisten tarpeet tyydyttävä sankari kuin Jamie). Brianna hekumoitui siitä, kun Roger uhkasi häntä väkivallalla ja käyttäytyi väkivaltaisesti ennen seksuaalisiin toimenpiteisiin ryhtymistä. Tyyliin (Jamien tapaan) uhkaus takapuolen piiskaamisesta ja väkisin suutelemista ennen kuin Brianna antoi periksi himolleen. Taas tätä s/m-kamaa.

Itse raiskauksesta oli tehty eroottinen kohtaus, jossa suuret rinnat pulpahtelivat esiin miehustasta. Vähintäänkin arveluttavasti kuvatusta tapahtumasta jäi käsitys, että kyse ei olisikaan ollut väkivallan ja alistamisen teosta, vaan vähän rajummasta, mutta hyväksyttävästä seksiaktista. Aktin kuvauksen perimmäinen syy tuntui olevan muodokkaan naisvartalon fanitus. Kuvien perusteella Gabaldon on itse tällainen "naisellinen" nainen ja väistämättä tulee mieleen, että Brianna ja Claire ovat molemmat hänen alter egojaan. Melko narsistista.

Romantisoidusta raiskauksesta ja lukuisista juonen kannalta täysin turhista kohtauksista huolimatta taianomaista tunnelmaa melko hyvin ylläpitänyt ja 1760-lukua todeksi tehnyt Syysrummut oli merkki paremmasta. Jännä sitten aikanaan (eli luultavasti ensi vuonna, tuskin kykenen tänä vuonna toiseen Gabaldoniin) nähdä, mitä Tuliristi tuo tullessaan.

Ei kommentteja: