Oma huone

 Virginia Woolfin Oma huone oli hieno puheenvuoro naisista ja kirjallisuudesta.

Woolfia pyydettiin pitämään esitelmä Newnham Collegen taideseuralle ja Girton Collegen Odtaa-seuralle lokakuussa vuonna 1928 aiheesta naiset ja kirjallisuus. Oma huone -essee pohjautuu näihin esitelmiin.

Woolf käsittelee kirjoituksessaan naisen roolia kirjallisuudessa historian saatossa. Miksi nainen ei kirjoittanut 1500-luvulla sellaisia mestariteoksia kuin, mitä Shakespearen kynästä syntyi? Koska naisella ei ollut siihen edellytyksiä. Hänellä ei ollut koulutusta, hänellä ei ollut omaa tilaa ja aikaa kirjoittamiseen. Hänen oletettiin hoitavan kotitöitä. Hänen mielenterveytensä ei olisi mitenkään kestänyt sen ajan ilmapiirissä sitä, että hän olisi salassa muilta ihmisiltä ryhtynyt kirjoittamaan. Tilanne oli Jane Austenin aikana jo toinen. Mutta Jane Austenkin kirjoitti kirjansa yleisessä tilassa ja salaa. Tämä oli jotain, mitä en ollut osannut edes ajatella. Minkälaisessa valossa Austenin teokset tämän tiedon ansiosta näyttäytyvätkään!

Woolfin esseee ei ole valitettavasti vanhentunut sadassa vuodessa. Naisella on yhä heikommat mahdollisuudet yhteiskunnassa. Pörssiyhtiöiden johdossa on vähemmän naisia kuin miehiä, ja naisen euro on 84 senttiä täällä Suomessa. Pirjo Markkola on sanonut, että "Suomen historiassa ansiotyö on merkinnyt suurimmalle osalle naisista yksitoikkoisia ja huonosti palkattuja tehtäviä, joita ei ole arvostettu ammattityönä. Tästä taas on seurannut, että naiset itse ovat usein pitäneet palkkatyötä toisarvoisena asiana elämässään." Tällaiseen ajatteluun olen törmännyt omassa kaveripiirissänikin. Että mielekäs ansiotyö on jotenkin miehinen ominaisuus.

Tehkäämme niin kuin Woolf sanoo: hankkikaamme oma huone ja omaa rahaa, jotta voimme toteuttaa itseämme.

Koirankynnen leikkaaja/ Siintävät vuoret

Luin painoksen, jossa oltiin yhdistetty kaksi hyvin toisistaan poikkeavaa Veikko Huovisen kirjaa. 

 Koirankynnen leikkaaja on vuonna 1980 julkaistu historiallinen romaani, joka kertoo savottatyömaasta sotien jälkeen. Savottaan päästään sotainvalidi Mertsin kautta. Vammautunut Mertsi on saanut päähänsä lähteä leikkaamaan pystykorvakoiran kynsiä. Peitellen oikeaa matkansa määrää, ettei joutuisi naurunalaiseksi, hän päätyy savotalle. 

Koirankynnen leikkaajassa on monenlaisia ansioita. Huovinen kertoo sydämellisesti ja ymmärtäväisesti tarinaa niin Mertsin kuin koirankin näkökulmasta. Kaikilla meillä on paikkamme maailmassa, se on Huovisen sanoma. Savotan rankkaa työtä katsotaan 35 vuoden välimatkan päästä, Huovinen on sen tallentanut muistiinsa ja tehnyt eläväksi. 2020-luvulla moinen työmaa vaikuttaa eksoottiselta. Pula-aika, tulipalopakkasessa teiden jäädyttäminen hevosella ja pumpulla, näädän metsästys, kiitos tästä hienosta aikamatkasta Huoviselle. Ja kaiken tämän Huovinen kertoo pilke silmäkulmassa, lempeällä huumorilla. On tämä vaan hyvä kirja!

-------------------------

Siintävät vuoret taas on aivan jotain muuta. 1959 julkaistu kirja kertoo aikansa kuvan. On työmaa taaskin, mutta on mystiset vuoret, joiden taakse päähenkilö Reima haaveilee pääsevänsä töistä, jossa päivät kuluvat toistensa kaltaisina. Siellä varmaan on paljon paremmin kuin täällä. Sinänsä tuollainen haave olisi ollut kiintoisa pohja kirjalle. Että miksi pitää kaivata parempia aikoja ja paikkoja, miksi ihminen ei tyydy. 

Mutta Huovinen ei jää pohdiskelemaan sitä, vaan alkaa kertoakin rakkaustarinaa. Reima ihastuu tyttöön, joka hänen pitää saattaa vuorten toiselle puolelle. Kirjasta tuleekin tie-romaani. Mutta kovin etäiseksi tarinan hahmot jäävät. Se ei edusta sitä Huovista, jonka minä olen oppinut tuntemaan. Kirja on raakileen oloinen, tarina tuntuu keskeneräiseltä.

Ainoa, mikä muistuttaa Huovista, on luontokuvaus.