Luin painoksen, jossa oltiin yhdistetty kaksi hyvin toisistaan poikkeavaa Veikko Huovisen kirjaa.
Koirankynnen leikkaaja on vuonna 1980 julkaistu historiallinen romaani, joka kertoo savottatyömaasta sotien jälkeen. Savottaan päästään sotainvalidi Mertsin kautta. Vammautunut Mertsi on saanut päähänsä lähteä leikkaamaan pystykorvakoiran kynsiä. Peitellen oikeaa matkansa määrää, ettei joutuisi naurunalaiseksi, hän päätyy savotalle.
Koirankynnen leikkaajassa on monenlaisia ansioita. Huovinen kertoo sydämellisesti ja ymmärtäväisesti tarinaa niin Mertsin kuin koirankin näkökulmasta. Kaikilla meillä on paikkamme maailmassa, se on Huovisen sanoma. Savotan rankkaa työtä katsotaan 35 vuoden välimatkan päästä, Huovinen on sen tallentanut muistiinsa ja tehnyt eläväksi. 2020-luvulla moinen työmaa vaikuttaa eksoottiselta. Pula-aika, tulipalopakkasessa teiden jäädyttäminen hevosella ja pumpulla, näädän metsästys, kiitos tästä hienosta aikamatkasta Huoviselle. Ja kaiken tämän Huovinen kertoo pilke silmäkulmassa, lempeällä huumorilla. On tämä vaan hyvä kirja!
-------------------------
Siintävät vuoret taas on aivan jotain muuta. 1959 julkaistu kirja kertoo aikansa kuvan. On työmaa taaskin, mutta on mystiset vuoret, joiden taakse päähenkilö Reima haaveilee pääsevänsä töistä, jossa päivät kuluvat toistensa kaltaisina. Siellä varmaan on paljon paremmin kuin täällä. Sinänsä tuollainen haave olisi ollut kiintoisa pohja kirjalle. Että miksi pitää kaivata parempia aikoja ja paikkoja, miksi ihminen ei tyydy.
Mutta Huovinen ei jää pohdiskelemaan sitä, vaan alkaa kertoakin rakkaustarinaa. Reima ihastuu tyttöön, joka hänen pitää saattaa vuorten toiselle puolelle. Kirjasta tuleekin tie-romaani. Mutta kovin etäiseksi tarinan hahmot jäävät. Se ei edusta sitä Huovista, jonka minä olen oppinut tuntemaan. Kirja on raakileen oloinen, tarina tuntuu keskeneräiseltä.
Ainoa, mikä muistuttaa Huovista, on luontokuvaus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti