Hävitys: Tapauskertomus

 Iida Rauman viime vuoden Finlandia-voittaja Hävitys: Tapauskertomus on varmasti tärkein Finlandian koskaan voittanut kirja. 

Se kertoo A:sta, kolmekymppisestä historian opettajasta, jonka mieli alkaa hajota hänen muistellessaan peruskouluaikojaan Kaarinassa (ajattelin, että A ja Ira olivat sama henkilö ja tässä tapahtui samankaltaiset skitsofreniset hallusinaatiot kuin Kaunis mieli -elokuvassa). 

Nykyhetki on 2020-luvun Turku, jonka historiaa käsitellään rinta rinnan A:n kouluaikoina kokeman väkivallan kanssa. Kuten Turku, myös A hajotettiin pala palalta vuosien saatossa. Kummankin hävityksen historiasta tuntuu pahalta lukea, enemmän tietysti tämän pienen ihmisen, jonka kiusaamisen masinoi hänen ala-asteen opettajansa.

Tunsin todella syvää vihaa, kun kuuntelin tätä. En muista, milloin viimeksi olen kokenut kirjan näin voimakkaasti. Syynä siihen oli se, että mieleeni tulivat omat kouluajat. Erään liikunnanopettajan mielistely suosittuja tyttöjä kohtaan ja silmätikkujen etsiminen tunnilla, joidenkin opettajien harjoittama nöyryytys yhtä oppilasta kohtaan muiden oppilaiden edessä. Näköjään muualla Suomessa - tai ainakin Kaarinassa - oli samanlaista menoa 1990-luvulla kuin omassa peruskoulussani. (Vaikka Hävitys oli ahdistavaa luettavaa, lukemisen jälkeen tunsin helpotusta vähän kaikesta; että sain kirjan luettua sekä että aikoinaan tuli selvittyä peruskoulusta ja että se elämänvaihe on lopullisesti takana.)

Iida Rauma on sanonut, ettei kirja ole kosto, vaikka on kertonut, että kiusaamistapaukset perustuvat hänen omiin kokemuksiinsa. Mutta kyllä tämä kostolta vaikuttaa. Hyvin vähäisten googlaamisten perusteella sain selville kiusaaja-opettajan nimenkin. 

Tauko, jolloin luovuin vaateostoksista vuodeksi ja pilasin tahallaan elämäni

 Laura Frimanin Tauko, jolloin luovuin vaateostoksista vuodeksi ja pilasin tahallaan elämäni oli hauskan itseironinen kuvaus ostolakosta ja sen herättämistä ajatuksista.

 Toisin kuin Eeva Kolun kirjassa tai Karussa planeetassa, tässä ei käytetty ylitsepursuavasti lähteinä lehtijuttuja tai elokuvia, joita analysoimalla olisi saanut lisää sisältöä kirjaan. Frimanin lähteet tukevat kirjan pääsisältöä: ihmisten kulutuskäyttäytymistä ja niitä tosiaan on vain muutama. Tämä johtuu siitä, että Friman saa luotua tekstiä omasta historiastaan. 

Friman antaa vaikutelman siitä, että hän kertoo nyt hyvin avoimesti omasta elämästään. Kuten sanoin, hän osaa tehdä sen hyvin hauskasti. Hän on samaistuttava. Ja sen verran lähellä omaa ikääni, että pystyn nyökyttelemään samoille sukupolvikokemuksille.

Hänen vaatteiden ostamisensa vaikuttaa kyllä riippuvuudelta, jonka hän itsekin myöntää. Kun hän hurahtaa neulomiseen, kuulostaa sekin kuluttamisriippuvuudelta. Vaikuttaa, että hänen on kerta kaikkiaan pakko ostaa paljon tavaraa jokaiseen hurahdukseensa liittyen. Kuten Karuun planeettaan, myös tähän olisi tarvinnut psykologin analysoimaan tätä aikamme kuvaa. Nyt se hoituu lehtijutun avulla, mutta ehkä se olisi tehnyt tämän vähän enemmän tietokirjaksi (mihin kategoriaan tällaiset kirjat lasketaan sisällön laadusta välittämättä). Mutta yhtä kaikki, kirja oli viihdyttävä ja herätti miettimään omaa kulustani. Tunsin myös ylemmyyttä Frimaniin nähden, sillä itselläni ei ole tarvetta ostaa joka trendin polyesterirättejä, pelkkä ajatuskin puistattaa. 

Ennen päivänlaskua ei voi

 Johanna Sinisalon Finlandia-palkittu Ennen päivänlaskua ei voi oli hyvä kirja. 

Se kertoo kolmekymppisestä, tamperelaisesta Mikaelista, joka löytää kerrostalopihastaan peikon. Kyseessä on kotimainen fantasiakirja ja onnistunut sellainen.

Kirjassa on lukujen välillä katkelmia peikoista suomalaisessa kirjallisuudessa ja kansantaruissa sekä keksittyjä lehtijuttuja. Onpas peikoista liikkunutkin uskomuksia! Tosi nerokas idea tuoda peikko realistiseen maailmaan, ikään kuin se olisi uhanalainen laji, jonka tuhon ihminen olisi aiheuttanut. Näin Sinisalo ottaa samalla kantaa luonnon monimuotoisuuden häviämiseen ja ilmastonmuutokseen. 

Kirja on lyhyt, mutta sisältöä on paljon, niin, että lukemisen jälkeen sitä jää pohtimaan pitkäksi aikaa. 

Kirja päättyy Apinoiden planeetta -hengessä ja on kyllä tyylikäs lopetus (Pessin isä-peikko johdattaa Mikaelin ja Pessin ase kädessä peikkojen luolaan). Kirja alkaa satuna ja päätyy kauhuun, jossa söpö luontokappale on noudattanut lajinomaista käytöstään ja puolustautunut tappamalla ihmisen.