Sirkusleijonan mieli

 Joel Elstelän Sirkusleijonan mieli kertoo sirkustirehtööri Egon Heuchlerista, jonka sirkuksen natsit ottavat propagandansa levittämiseen. Tästä alkaa Egonin kujanjuoksu. Hän turruttaa itsensä viinalla, kun ei kestä sitä ajatusta, että on pettymys itselleen, työntekijöilleen ja kuolleille vanhemmilleen, joiden perintöä eli sirkusta ei pysty puolustamaan. Egon kulkee sirkusjunan matkassa, vaikka hänellä ei ole roolia propagandaesityksessä. Vähitellen sirkuksen jäseniä alkaa kadota ja he joutuvat kohtaamaan väkivaltaa. Egon tuntee itsenä vielä avuttomammaksi, hän ei osaa tehdä mitään auttaakseen heitä.

 Kirjassa on aika pitkiä kohtauksia ja vaikka luulin, että kirja olisi matkakirja, kestää lähes puoli kirjaa, ennen kuin reissuun lähdetään. Välillä tuntuu, että kohtaukset eivät vie tarinaa hirveästi eteenpäin, mutta toisaalta kerronta oli niin kiinnostavaa, ettei se oikeastaan haitannut minua. Elstelä oli saanut uskottavasti luotua surkean Egonin hahmon ja hänen ympärillään tapahtuvan maailman. Esimerkiksi Menegelen hahmon hyisyys tuli läpi sivujen. 

Pidin tästä kovasti.

Pintti

 Tommi Kinnusen Pintti kertoo lasitehdaspitäjässä asuvan perheen elämästä ja on kyllä taas todella hyvä ja laadukas, kuten Kinnuselta sopii odottaakin.

Se on "kolmen päivän romaani", päivät sijoittuvat reilun kahden vuoden jaksolle, ja jokainen päivä kertoo käännekohdasta kolmen päähenkilön elämässä. 

Ensimmäisen päivän päähenkilönä on perheen vanhin poika, kehitysvammainen Jussi, ja päivä päättyy tragediaan. Toinen päivä sijoittuu 7 kuukauden päähän ensimmäisestä ja se kerrotaan Jussin siskon, Helmin, näkökulmasta. Kolmas päivä on sisarusparven viimeisen, Railin, näkökulma. Siinä avataan, mitä perheen isälle oikein tapahtui ja miten perheessä vaiettiin hänen kohtalostaan. 

Kinnunen kuvaa taas niin hienosti sotien jättämiä traumoja, naisten alisteista asemaa miehiin nähden, pikkupaikkakunnan pieniä piirejä ja henkistä ahtautta. Ihmisen perintöä vanhemmiltaan, mikä ei tarkoita vain fyysistä omaisuutta.

Kuka tappoi bambin

 Monika Fagerholmin Kuka tappoi bambin toi tyylinsä puolesta mieleen Toni Morrisonin. Kerronta oli epäkronologinen ja siinä oli paljon toistoa. Fagerholm kyllä pystyi pitämään langat käsissään ja lukija pysyi juonen käänteissä mukana. Toni Morrisonin koskettavuuteen Fagerholm ei kuitenkaan yltänyt. 

Kirjan juoni kuulostaa pelkän kuvauksen perusteella ahdistavalta ja lukijaansa traumatisoivalta: teinipojat raiskaavat ja pahoinpitelevät tytön, joka aikuisiällä kuolee huumeiden yliannostukseen. Kirjassa paino ei ole kuitenkaan rikoksessa eikä huumekuolemassa, vaan siinä, mitä raiskauksen osallistujapojat sekä heidän äitinsä tekivät rikoksen jälkeen ja miten se vaikutti heidän uusiin ihmissuhteisiinsa.

Itse rikos on vain taka-alalla ja tarkastelussa tosiaan elämä sen jälkeen. Kuinka pojat kantoivat syyllisyyttä vai kantoivatko ja kertoivatko he uusille puolisoilleen teini-iässä tekemistään hirveyksistä.

 Tämä näkökulma oli hyvä idea, mutta toteutus oli melkoista sotkua. Fagerholm kertoi koko ajan ihmisten titteleistä ja taustoista uudelleen ja uudelleen. Ehkä varmistaen, että lukija pysyy kärryllä, vaikka kerronnassa pompitaan välillä 10-20 vuoden takaisiin tapahtumiin. Toinen rasittava tyylikonsti olivat englanninkieliset lauseet kerrontaa tehostamassa. Fagerholm on saanut tästä kirjasta ylistäviä kommentteja, mutta minä en niihin pysty yhtymään.