Monika Fagerholmin Kuka tappoi bambin toi tyylinsä puolesta mieleen Toni Morrisonin. Kerronta oli epäkronologinen ja siinä oli paljon toistoa. Fagerholm kyllä pystyi pitämään langat käsissään ja lukija pysyi juonen käänteissä mukana. Toni Morrisonin koskettavuuteen Fagerholm ei kuitenkaan yltänyt.
Kirjan juoni kuulostaa pelkän kuvauksen perusteella ahdistavalta ja lukijaansa traumatisoivalta: teinipojat raiskaavat ja pahoinpitelevät tytön, joka aikuisiällä kuolee huumeiden yliannostukseen. Kirjassa paino ei ole kuitenkaan rikoksessa eikä huumekuolemassa, vaan siinä, mitä raiskauksen osallistujapojat sekä heidän äitinsä tekivät rikoksen jälkeen ja miten se vaikutti heidän uusiin ihmissuhteisiinsa.
Itse rikos on vain taka-alalla ja tarkastelussa tosiaan elämä sen jälkeen. Kuinka pojat kantoivat syyllisyyttä vai kantoivatko ja kertoivatko he uusille puolisoilleen teini-iässä tekemistään hirveyksistä.
Tämä näkökulma oli hyvä idea, mutta toteutus oli melkoista sotkua. Fagerholm kertoi koko ajan ihmisten titteleistä ja taustoista uudelleen ja uudelleen. Ehkä varmistaen, että lukija pysyy kärryllä, vaikka kerronnassa pompitaan välillä 10-20 vuoden takaisiin tapahtumiin. Toinen rasittava tyylikonsti olivat englanninkieliset lauseet kerrontaa tehostamassa. Fagerholm on saanut tästä kirjasta ylistäviä kommentteja, mutta minä en niihin pysty yhtymään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti