sunnuntai 20. huhtikuuta 2025

Sanna Marin

Ajattelin, että en lue Lauri Nurmen Seiska-henkiseksi epäilemääni Sanna Marin -kirjaa. Mutta sitten alkoi kiinnostaa Salla Vuorikosken kehuttu Poikkeuksellinen pääministeri -tietokirja ja ajattelin, että voisin vertailun vuoksi kuunnella ensin Nurmen kirjan.

Epäilyni osuvat todeksi jo melko varhaisessa vaiheessa, kun Nurmi kertoo ensimmäisistä kohtaamisestaan Marinin kanssa. Niissä hän piikikkäästi kuvailee Marinia kaikkea muuta kuin Vogueen kelpaavaksi tyyli-ikoniksi.

Tällaisia katkeruuksia kirjassa tulee esille vähän väliä. Tulee vaikutelma, että Nurmea harmittaa, ettei Marin ole enää julkisuuden myötä halunnut olla hänen kaverinsa, vaan on mieluummin viettänyt aikaansa "tosi-tv-tähtien ja muusikoiden" kanssa. 

Kirjassa on outoja valintoja. Miksi esimerkiksi vain Marinin isän sukuhistoria selvitetään ja kaivetaan sieltä esi-isiä, joilta Marin on esiintymiskykynsä perinyt. Siitä huolimatta, että Marin ei ole lapsuutensa jälkeen ollut laisinkaan tekemisissä isänsä kanssa. Marinin äidin suvun historiasta Nurmi ei tosiaan kerro mitään. Tämäkin on kuittailua Marinille ja omituista ymmärtämättömyyttä toimittajalta siitä traumasta, jota isättömyys on Marinille aiheuttanut.

Tämä on kostokirja. Ja se tylsyttää siltä poliittisen kritiikin terän. Kirja on täynnä Nurmen henkilökohtaista harmitusta Sanna Marinissa tapahtuneesta muutoksesta. Kirjan nimenkin olisi kuulunut olla "Lauri Nurmen kyyneleiset muistelmat Sanna Marinista". 

Odotan Salla Vuorikosken kirjalta objektiivisempaa otetta ja kiinnostavampaa ja moniulotteisempaa kritiikkiä Marinista kuin Nurmen "yhyy, se ei leiki enää minun kanssani" -tapaa. 

keskiviikko 9. huhtikuuta 2025

Muumipappa ja meri

 Tove Janssonin Muumipappa ja meri on kaikista hänen kirjoittamistaan Muumi-kirjoistaan moniulotteisin ja ehkä vähiten lastenkirja. Siitä huolimatta olen yli kuukauden ajan lukenut tätä iltasatuna 3-vuotiaalle, joka on välillä keskittynyt kuuntelemaan ja välillä halunnut vain äidin äänen taustakohinaksi leikkiessään unileluillaan. 

Kirjassa muumiperhe, johon tässä tarinassa kuuluvat Muumipappa, Muumimamma, Muumipeikko ja Pikku Myy, muuttavat saareen keskelle avomerta. Muuton syynä on Muumipapan kokema keski-iän kriisi.

Kirja resonoi varmasti monen eri-ikäistä lukijaa. Muumipeikon itsenäistyminen teinejä ja nuoria aikuisia, Muumipappa viisikymppisiä, jotka havahtuvat miettimään elämän kulkua ja Muumimamma perheenäitejä, jotka pakenevat yksinäisyyttään harrastuksiinsa. 

Nyt, kun meidänkin perheellämme muutto lähenee, tunnen samaistumista Muumimammaan koti-ikävässäni. Tulevaisuudessa toivon olevani yhtä vapaa kuin Pikku Myy, joka ei koe huolta huomisesta. Mutta tämä ajatus ei tietenkään tule toteutumaan, kun olen kuitenkin äiti ja äidit ovat aina huolissaan.

Kirjastahan olisi saanut helposti kauhuteemaisen Mörköineen, liikkuvine kasvustoineen ja synkkine saariympäristöineen. Sen sijaan se oli filosofinen. Jos kauhumahdollisuus jäi silti kutkuttamaan, niin tavallaan elokuva The Lighthouse on Muumipapan ja meren kauhuelokuvaversio. Ollaanhan siinäkin eristyksissä saarella ja sitten alkaakin mielenterveys järkkyä.

Shogun, ensimmäinen osa

 James Clavellin Shogun-tarina on jaettu kolmeen kirjaan, joista ensimmäisen sain juuri kuunneltua.

Viime vuonna katsoin kirjoista tehdyn tv-sarjan Disney+-palvelusta, ja sarja oli todella hyvä. Siitä intoutuneena ryhdyin kuuntelemaan Shogunia, se on tällä hetkellä saatavilla ainoassa käyttämässäni äänikirjapalvelussa eli Ekirjastossa.

Ja Shogun on viihdyttävää kuunneltavaa. Sen lisäksi se on kirkkohistoriallisesti informatiivista, koska siinä käydään läpi protestanttien ja katolisten suhdetta, Japanin uskontoja ja lähetystyötä. Kirja, joka on todellakin allekirjoittaneen makuun.

Kirja sijoittuu vuoteen 1600, kun englantilaisen, Hollannin lipun alla purjehtivan luotsin, John Blackthornen laiva haaksirikkoutuu Japanin rannikolle. Mutta teos ei ole vain länsimaisen näkökulmasta katsottua japanilaisten tapojen paheksumista, vaan kerronta vuorottelee kirjan hahmojen välillä ja eurooppalaistenkin toimet kyseenalaistetaan. Ei todellakaan ole mikään Arnellin perhe tämä.

Kirja perustuu tositapahtumiin ja Blackthornen esikuva oli oikeastikin luomassa kauppasuhteita Japanin sekä Hollannin ja Englannin kanssa.