Tove Janssonin Muumipappa ja meri on kaikista hänen kirjoittamistaan Muumi-kirjoistaan moniulotteisin ja ehkä vähiten lastenkirja. Siitä huolimatta olen yli kuukauden ajan lukenut tätä iltasatuna 3-vuotiaalle, joka on välillä keskittynyt kuuntelemaan ja välillä halunnut vain äidin äänen taustakohinaksi leikkiessään unileluillaan.
Kirjassa muumiperhe, johon tässä tarinassa kuuluvat Muumipappa, Muumimamma, Muumipeikko ja Pikku Myy, muuttavat saareen keskelle avomerta. Muuton syynä on Muumipapan kokema keski-iän kriisi.
Kirja resonoi varmasti monen eri-ikäistä lukijaa. Muumipeikon itsenäistyminen teinejä ja nuoria aikuisia, Muumipappa viisikymppisiä, jotka havahtuvat miettimään elämän kulkua ja Muumimamma perheenäitejä, jotka pakenevat yksinäisyyttään harrastuksiinsa.
Nyt, kun meidänkin perheellämme muutto lähenee, tunnen samaistumista Muumimammaan koti-ikävässäni. Tulevaisuudessa toivon olevani yhtä vapaa kuin Pikku Myy, joka ei koe huolta huomisesta. Mutta tämä ajatus ei tietenkään tule toteutumaan, kun olen kuitenkin äiti ja äidit ovat aina huolissaan.
Kirjastahan olisi saanut helposti kauhuteemaisen Mörköineen, liikkuvine kasvustoineen ja synkkine saariympäristöineen. Sen sijaan se oli filosofinen. Jos kauhumahdollisuus jäi silti kutkuttamaan, niin tavallaan elokuva The Lighthouse on Muumipapan ja meren kauhuelokuvaversio. Ollaanhan siinäkin eristyksissä saarella ja sitten alkaakin mielenterveys järkkyä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti