torstai 20. marraskuuta 2008

Kirjat. Aiheuttavat riippuvuutta.

Anna Kareninasta oli hyvä jatkaa venäläiseen kirjallisuuteen tutustumista. Seuraavaksi vuorossa oli Boris Pasternakin Nobel-palkittu Tohtori Zivago, jossa kirjailija keskittyi ruotimaan kommunismia ja kritisoimaan sitä jyrkästi. Zivagossa on sivujuonena rakkaustarina, mutta jostain syystä opuksesta tehdyt elokuvat ja tv-sarjat ovat laittaneet pääpainon nimenomaan romantiikalle. Toisaalta, vetäähän traaginen kolmiodraama enemmän katsojia kuin kommunismihallinnon ruoskiminen.

Zivago oli mielestäni raskas kirja. Minulla meni kolme viikkoa lukemiseen ja olin huojentunut, kun sain sen viimein päätökseen. Ehkä liian jykevää tavaraa kaltaiselleni hupakolle.

David Leanin Tohtori Zivago tuli ensi-iltaan 1965

Jos oli Tohtori Zivago raskaslukuista, niin Ian McEwanin Sovitus olikin sitten jo toisesta äärilaidasta, se eteni kepeästi kuin juoksulenkki aurinkoisena kevätaamuna. Mutta samalla se myös ahdisti, kuristi ja väänsi sisuksia. Johtuen osittain siitä, että ennen kirjan lukemista olin katsonut siitä tehdyn elokuvan. Elokuvan DVD-julkaisun kannessa lukee "Rakkaus yhdisti, pelko erotti, toivo pelasti". Ennen kirjaan tarttumista tiesin, ettei ollut toivoa pelastamassa. DVD:n kannessa oli mielestäni emävalhe. Koin Robbien, Cecilian ja Brionyn tarinan toivottomana. Huolimatta Brionyn sovituksesta, koska sovitus ei ollut todellinen.

Miksi ihmeessä sitten luin kirjan, kun tiesin, ettei se pääty hyvin. Ja juuri niitä onnellisia loppujahan minä aina kaipaan. Luin kirjan, koska elokuva oli niin mielettömän hyvä. Koska se teki minuun niin suuren vaikutuksen ja koska yritän hyväksyä, ettei elämässä käy aina niin kuin pitäisi käydä. Sovitus teki pahaa, koska hyvät ihmiset joutuivat kärsimään ja kokemaan vääryyttä. Kirja, joka onnistuu vetämään näin hyvin mukaansa, ei voi olla huono. Vaikka olisin toivonut sen olevan. Jostain syystä juuri epäonniset rakkaustarinat ovat niitä parhaimpia. Mutta voiko mikään tarina koskaan loppua hyvin, joka tapauksessa ihmiset kuolevat joskus ja se on aina surullista. Tosin onhan se eri asia, kuoleeko ihminen nuorena vai vanhana. Ja onko hän päässyt toteuttamaan niitä asioita, joita on suunnitellut ja joista haaveillut.

Uppouduin Sovitukseen kuin keväällä Harry Pottereihin. Luin sitä kolme päivää. Koulussa välitunneilla ja välillä tunnillakin. Kun kirja alkoi edetä käännekohtaansa, en tohtinut enää lukea sitä koulussa, koska eläydyin tapahtumiin aika voimakkaasti (=pillitin, myönnetään). Tänään ajattelin päivällä vain, että pääsisinpä jo kämpille, jotta saisin luettua sen loppuun ja saisin murheenikin loppumaan. Eläytymisessä on sekä hyviä että huonoja puolia. Kirjan luettuani näin oman elämäni uudessa valossa ja myönsin, että asiat eivät ole hassummin ja toivoa kyllä on. Toisin kuin Cecilialla ja Robbiella.

Olen koko tämän päivän ajatellut Ian McEwanin kieltä käyttäen. Olen katsonut taivaalle ja tarkkaillut "vaahtoutuvia keltaisia pilviä" ja ihmetellyt "maitosuklaan väristä mutaa tienvarressa". Tarkasti kuvaillut yksityiskohdat mielenkiintoisine, erilaisine adjektiiveineen lisäsivät Sovituksen kiehtovuutta. Kirjassa käytetty kieli on tietysti vielä juontakin tärkeämpää. Oli tarina sitten miten mielenkiintoinen hyvänsä, sen voi pilata helposti tylsällä kerronnalla.

Mutta en suostu hyväksymään Sovitus-nimeä, parempi olisi ollut Rehellisyys maan perii. En pystynyt antamaan täysin anteeksi Brionylle, mutta suhtaudun häneen armollisemmin nyt kirjan luettuani kuin elokuvan jälkeen.

Ei kommentteja: