maanantai 5. kesäkuuta 2017

Orjattaresi

Margaret Atwoodin Orjattaresi vuodelta 1985 nousi rapakon takana myyntilistojen kärkeen sen jälkeen, kun Trump oli valittu presidentiksi. Atwoodin dystopiakuvausta on luettu tulevaisuudennäkymänä siitä, mitä Trumpin presidenttiys voisi aiheuttaa.
 Orjattaresi-maailmassa eletään entisissä Yhdysvalloissa, jossa demokratia on vaihtunut teokratiaan. Kansaa on tapettu, hyödyttömät on lähetetty alkeellisiin oloihin siirtomaihin - jotka sijaitsevat Yhdysvaltojen alueella - ja loput on alistettu suorittamaan tehtäviä yläluokalle. Yläluokka saa lisääntyä, mutta he eivät siihen välttämättä kykene, koska mahous riivaa valkoista ihmisrotua. Koska lapset ovat jatkumo, komentajien hedelmättömät vaimot ottavat taloon orjattaria, jotka komentajat raiskaavat vaimon hyväksynnällä ja läsnäololla kerran kuussa. Jos orjatar ei tule raskaaksi, hänen kohtalonsa on sinetöity.

Tämä juonikuvio kuulostaa näin tiivistettynä toreyhayden-sosiaalipornolta, joka tekee kärsimyksistä viihdettä. Orjattaresi ei kuitenkaan ole mikään vinksahtanut Regina-lehti. Ne kohdat, joista joku toinen saisi aikaan sivukaupalla mässäilyä, ovat toteutettu kliinisesti. Eiväthän ne ole kirjan tärkein anti, vaan se, mitä voisi olla ja mitä on ollut. Atwood on nimittäin sanonut, että hän on kirjoittanut vain sellaista, millä on todellisuuspohjaa. Se todentuntu myös välittyy kirjasta. Esimerkiksi, miten vallitsevaan tilanteeseen päädyttiin, voisi olla missä tahansa päin maapalloa - niin kammottavaa kuin tämä onkin sanoa - täysin mahdollista:
Atwoodin dystopia historioineen oli siis uskottava, mutta päähenkilö itse ei päässyt miljöönsä tasolle. Hän oli melko ohut hahmo, häilyvä varjo, jonka mielenmaisemaa en päässyt omimaan. Toisin sanoen, tunne ei välittynyt. Kysymyksiä leijaili taas (no, Gabaldonia lukiessa viimeksi leijaili): kaiken sen jälkeen, miten hänen mielenterveytensä ei horjunut? Miten hän kykeni alistumaan, vaikka oli elänyt vapaana ja tiesi, että tällainen ei ole normaalia? Yhtäkkinen suhde Nickiin oli vähän liian poikkeava teko siihen nähden, minkälaiseksi päähenkilön luonne oli aiemmin kuvailtu. 

Tämä valitettava keveys päähenkilön sielunelämässä haittasi hieman, mutta muuten Orjattaresi oli kelpo kirja. Kelpo, jos ei laske mukaan surkeaa epilogia, jonka mukaanliittämistä en kertakaikkiaan voi ymmärtää. Se ei tuonut kirjalle mitään lisäarvoa. Ihan Harry Potter -teinimeininkiä, että kaikki pitää juurta jaksain selittää.

Ei kommentteja: