Turms, kuolematon

 Mika Waltarin Turms, kuolematon oli jäänyt minulta aiemmin lukematta. Nyt kuuntelin sen äänikirjana, joka oli 27 tunnillaan pisin kuuntelemani kirja.

Turms alkaa sillä, kun salama on iskenyt häneen eikä hän muista edellisestä elämästään mitään. Kirjaa kuvaillaan aina kertomukseksi etruskeista, mutta etruskien pariin Turms päätyy vasta kirjan lopussa. Siihen asti kirja on ensin merirosvoamista Välimerellä ja sitten historiallisissa kaupungeissa, kuten Himerassa, elämistä ja merkkien etsimistä, mihin seuraavaksi pitäisi suunnata.

Matkoillaan Turmsille alkaa vähitellen selvitä, että hän on etruskien jumala. Toisin kuin Sinuhessa, jossa yliluonnollisina pidetyt asiat paljastettiin järjellä selitettäviksi ja ihmisten aikaansaamiksi, Turms on oikeastaan fantasiaromaani, jossa kaiken takana on mystiikkaa ja selittämätöntä.

Turms oli hirmuisen pitkä äänikirjana ja olisi tullut paremmin oikeuksiin, jos olisin sen lukenut. Tällöin olisin saanut "kuunnella" sen omalla sisäisellä lukijaäänelläni. Mutta äänikirjanakin sen hieno tunnelma säilyi.

Turmsilla oli kuitenkin heikkoutensa, joista suurin oli sen tuhnuinen naiskuva. Sehän on Waltarilla kaikissa kirjoissa sama: nainen on Madonna tai huora. Petollinen ja paha, joka käyttää miestä hyväkseen tai sitten joku, joka palvoo estoitta miespäähenkilöä. Tässä Arsinoe oli paha. Historiaan viitattiin sillä, että hän sai yhdestä sivusuhteestaan Gaius Julius Caesarin esi-isän. Hyvä oli teini-ikäinen orja Hanna, joka itki ilosta, kun Turms makasi hänet, kun hän oli 15-vuotias. Että mies väärinkäyttäessään valta-asemaansa tekeekin oikein on jotain, johon törmää yhä nykyäänkin uutisissa esimerkiksi viimeisimpänä jääkiekkoilijan saama raiskaustuomio. Että nainen on syyllinen, jos väittää sitä raiskaukseksi. Ja pitäisi olla vain kuin Hanna ja tuntea kiitollisuutta! 

Marsipaanisotilas

 Ulla-Lena Lundbergin Marsipaanisotilas oli kirja, jota oli miellyttävä lukea, vaikka se oli sotakirja. Yleensä sotakirjat ovat ahdistavia, mutta tämä oli kerrottu elämänmyönteisesti.

Marsipaanisotilas kertoo uusmaalaisen Kummelin perheen elämästä hetkestä ennen talvisotaa jatko-sodan päättymiseen. Se perustuu Lundbergin rintamalla olleiden setien ja kotiin jääneen perheen väliseen kirjeenvaihto on. 

Lundberg onnistuu taas (kuten esimerkiksi Liekinkantajissa) luomaan 1940-luvun elämän todeksi niin, että tuntuu kuin lukiessa hyppäsi aikakoneeseen. Maistan voin ja haistan ruudin ja näen silmieni edessä koulutalon, korsut, Laatokan ja Kotkan 40-luvun alussa, vaikka en ole ikinä siellä käynytkään.

Marsipaanisotilas kuitenkin jättää lukijan Jäätä etäisemmälle. Göranin kuoleman kuvailu on toteamista, että näin nyt kävi. Kirja on hyvä, mutta se ei mene ihon alle.

Nykyään puhutaan ghostaamisesta, kun toinen ihminen tapailuvaiheessa katoaa jättämättä selityksiä. Frej tekee näin kihlatulleen Marjalle ja tämä tapahtuma huipentaa kirjan mainiosti, lempeän humoristisesti ja katkeransuloisesti. Se on tragikoominen kaikin puolin muun suvun joutuessa selittämään Frejn tekemisiä tämän itsensä häipyessä uuden ihastuksensa perässä Helsinkiin. 

Liekinkantajat

 Ulla-Lena Lundbergin Liekinkantajat oli laadultaan aika epätasainen, mutta epäkohdistaan huolimatta hyvä ja antoisa lukukokemus.

Se kertoo kolmen sukupolven naisten tarinan alkaen 1850-luvulta, kun Vaasa palaa ja Betty-niminen nuori nainen Vöyristä lähtee neljän ystävänsä kanssa kävelemään Helsinkiin, koska kotiseudulla ei ole enää töitä tarjolla. 

Tämä kirjan alku onkin aivan uskomaton ja silti tositarina kirjailijan esiäidistä. Betty tosiaan kävelee satoja kilometrejä Helsinkiin ja kirjailija saa hienosti menneen ajan eläväksi tätä matkaa kuvatessaan. Ajatella, että joskus on pakko ollut tehdä noin, lähteä ja jättää suku ja tuttu kodinpiiri lopullisesti, koska se on ollut elämisen ehtona.

Betty saa töitä Helsingistä ja sulhokin löytyy samantien. Hän saa lapsia, joista esikoistyttären Olgan elämää aletaan seurata kirjassa. Olgan isä kuolee, kun osa lapsista vielä pieniä ja Olga joutuu kotiopettajattaren palkasta auttamaan äitiään elättämään sisaruksiaan. 

Olga rakastuu Robertin ja he perustavat Finnsin kansanopiston. Robert on aivan raivostuttavan kamala valinta ja mietin, että olisipa joskus kirjoissa sellaisia tarinoita, että nainen osaakin heivata tuommoiset ukot ja valita jonkun paremman hänen sijastaan. Todella usein saa lukea näistä surkeista valinnoista. 

Robert kuolee ennenaikaisesti ja Olga jää Karin-tyttärensä kanssa kahden. Myös hänen liikunnanopettaja-siskonsa Ida nousee tässä vaiheessa merkittäväksi hahmoksi ja kirja keskittyy kuvaamaan heidän suhdettaan ja olemistaan naisena 1900-luvun alussa. Näiden teemojen rinnalle ja valitettavasti myös ohi nousee kansanopisto, jonka opetusta kuvaillaan aivan liian yksityiskohtaisesti ja liikaa. Se on irrallista kirjan muista juonikuvioista ja vaikuttaa siltä, että kirjailija on kovin sokaistunut itsekin viime vuosisadan alun kansanopistoihanteesta.

Aina, kun Lundberg muistaa palata kuvaamaan voimanaisiaan, kirja parantuu ja muuttuu taas kiinnostavaksi. Jopa sellaiseksi, että harmittaa, kun se päättyy Olgan kuolemaan. Olisin kovin mielelläni halunnut tietää, miten Karinin kolme tytärtä selvisivät sotavuosista, Suomen jälleenrakentamisesta, maalta- ja Ruotsiinmuuttovuosista, lamasta ja 2000-luvusta, millaisia huonoja naimakauppoja he tekivät ja pystyivätkö he sellaisiin sitkeisiin tekoihin kuin Betty, joka käveli köyhän Suomen läpi saadakseen töitä.

Olipa virkistävää lukea sukutarina naisista. Siis tällainen, jossa nainen ei ole pelkästään sivuhahmo, joka tukee miestään tämän saavuttaakseen elämässä asioita, vaan nainen on toimija, joka selviää ja elää täyttä elämää, eikä kuollessaan ole surkimus, joka on joutunut tekemään elämässään pelkästään kompromisseja.