Liekinkantajat

 Ulla-Lena Lundbergin Liekinkantajat oli laadultaan aika epätasainen, mutta epäkohdistaan huolimatta hyvä ja antoisa lukukokemus.

Se kertoo kolmen sukupolven naisten tarinan alkaen 1850-luvulta, kun Vaasa palaa ja Betty-niminen nuori nainen Vöyristä lähtee neljän ystävänsä kanssa kävelemään Helsinkiin, koska kotiseudulla ei ole enää töitä tarjolla. 

Tämä kirjan alku onkin aivan uskomaton ja silti tositarina kirjailijan esiäidistä. Betty tosiaan kävelee satoja kilometrejä Helsinkiin ja kirjailija saa hienosti menneen ajan eläväksi tätä matkaa kuvatessaan. Ajatella, että joskus on pakko ollut tehdä noin, lähteä ja jättää suku ja tuttu kodinpiiri lopullisesti, koska se on ollut elämisen ehtona.

Betty saa töitä Helsingistä ja sulhokin löytyy samantien. Hän saa lapsia, joista esikoistyttären Olgan elämää aletaan seurata kirjassa. Olgan isä kuolee, kun osa lapsista vielä pieniä ja Olga joutuu kotiopettajattaren palkasta auttamaan äitiään elättämään sisaruksiaan. 

Olga rakastuu Robertin ja he perustavat Finnsin kansanopiston. Robert on aivan raivostuttavan kamala valinta ja mietin, että olisipa joskus kirjoissa sellaisia tarinoita, että nainen osaakin heivata tuommoiset ukot ja valita jonkun paremman hänen sijastaan. Todella usein saa lukea näistä surkeista valinnoista. 

Robert kuolee ennenaikaisesti ja Olga jää Karin-tyttärensä kanssa kahden. Myös hänen liikunnanopettaja-siskonsa Ida nousee tässä vaiheessa merkittäväksi hahmoksi ja kirja keskittyy kuvaamaan heidän suhdettaan ja olemistaan naisena 1900-luvun alussa. Näiden teemojen rinnalle ja valitettavasti myös ohi nousee kansanopisto, jonka opetusta kuvaillaan aivan liian yksityiskohtaisesti ja liikaa. Se on irrallista kirjan muista juonikuvioista ja vaikuttaa siltä, että kirjailija on kovin sokaistunut itsekin viime vuosisadan alun kansanopistoihanteesta.

Aina, kun Lundberg muistaa palata kuvaamaan voimanaisiaan, kirja parantuu ja muuttuu taas kiinnostavaksi. Jopa sellaiseksi, että harmittaa, kun se päättyy Olgan kuolemaan. Olisin kovin mielelläni halunnut tietää, miten Karinin kolme tytärtä selvisivät sotavuosista, Suomen jälleenrakentamisesta, maalta- ja Ruotsiinmuuttovuosista, lamasta ja 2000-luvusta, millaisia huonoja naimakauppoja he tekivät ja pystyivätkö he sellaisiin sitkeisiin tekoihin kuin Betty, joka käveli köyhän Suomen läpi saadakseen töitä.

Olipa virkistävää lukea sukutarina naisista. Siis tällainen, jossa nainen ei ole pelkästään sivuhahmo, joka tukee miestään tämän saavuttaakseen elämässä asioita, vaan nainen on toimija, joka selviää ja elää täyttä elämää, eikä kuollessaan ole surkimus, joka on joutunut tekemään elämässään pelkästään kompromisseja.