Mari Tossavaisen tietokirja Ella kertoi Helene Schjerfbeckin elämästä uudesta näkökulmasta: sen päälähteenä on Schjerfbeckin ja hänen lapsuusvuosiensa kotiopettajan, Lina Ingmanin vuosikymmeniä kestänyt kirjeenvaihto.
Kirjassa piirtyy kuva taitelijasta, joka terveysmurheista huolimatta pystyi luomaan merkittäviä taideteoksia.
Schjerfbeckin elämää varjostivat jo lapsena saatu jalkavaiva, joka vaikutti hänen kävelyynsä koko hänen loppuelämänsä ajan. Hän toimi taideopettajana 1890-luvulla, mutta joutui luopumaan siitäkin terveytensä takia. Toisaalta tämän takia hänellä oli enemmän aikaa maalaamiseen.
On ihme, että Schjerfbeck saattoi luoda niin korkeasti arvostettua maalaustaidetta, sillä kirjasta käy ilmi, että hän joutui 1920-1930-luvuilla olemaan paljon vuodelevossa. Oli pysäyttävää lukea, että hän ei poistunut kotoaan kuin vähän omaan kotipihaansa istumaan. Hän käytti kaiken liikenevän energiansa maalaamiseen. Taiteenteko teki hänet onnelliseksi.
Kirjan liitteenä olevat kuvat taiteilijan teoksista tukevat hyvin tekstiä. Vaikuttavin on Viimeinen omakuva, joka kaikessa yksinkertaisuudessaan kuvaa koskettavasti vanhuuden haurautta ja lähestyvää kuolemaa.
Kirja oli ansiokas, tiivis tietopaketti, jossa ei spekuloitu turhilla (kuten Helenen ja Einar Reuterin suhteella). Nyt, kun katsoo, mitä hintoja Schjerfbeckin tauluista maksetaan, niin herää kummastus, miksi hänelle ei hankittu toista palvelijaa 1930-luvulla. Silloinkin hänen taiteensa oli jo tunnustettu ja taulut kävivät hyvin kaupaksi. Sen sijaan hän joutui pärjäämään yhden palvelijan kanssa ja hoitamaan tätä viimeisillä voimillaan, kun palvelijakin joutui sairauden takia pitkäksi aikaa vuodelepoon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti