Kellopelisydän

 Vehka Kurjenmiekan Kellopelisydän on nuorten fantasiaa ja lopusta päätellen kirjasarjan aloitus.

Huh, kylläpä oli vaikea keskittyä kuuntelemaan tätä. Jouduin kuuntelemaan toiseen - ja vähän kolmanteenkin - kertaan, koska menin sekaisin vaihtuvissa minäkertojissa. Lukiessani ei tällaisia ongelmia olisi varmaan ollut, kirjan kuuntelu on joskus haastavaa ja erityisen haastavaa fantasiakirjoissa, joissa esitellään kokonaan uusi maailma ja yksikin ohi mennyt lause voi eksyttää juonesta.

Kellopelisydän sijoittuu kuvitteelliseen Karunkan kaupunkiin, jonka kellotornissa asuu salamurhaajia, joiden oikean sydämen paikalle on teini-ikäisenä vaihdettu kellopelisydän. Heidän on aina vuoden kuluessa murhattava joku, muuten he kuolevat ja kellopelisydän laitetaan jollekin toiselle. Kellopelisydämen kantajat ovat perheestään syystä tai toisesta eroon joutuneita nuoria.

Kellopelisydän saa kantajansa unohtamaan entisen elämänsä, mutta yksi heistä, Marras, pystyy muistamaan oman historiansa. Kirjan päähenkilöksi, monista minäkertojista huolimatta, mieltäisin Adelen, jonka muuttumista kellopelimurhaajaksi ja taas takaisin itsekseen seurataan romaanissa.

Kirjassa on paljon ansioita: sen kieli on kaunista ja kuvailu sellaista, että lukija voi itsekin maistaa mustaherukkamehun maun. Vaikka tarina selvästi jatkuu, kirjassa jäi silti mielestäni liian paljon asioita auki. Miten niin muka kellopelimurhaajat eivät koskaan paljastuneet, eikö kukaan nähnyt heidän menevän kellotorniin vai menikö minulta nämä sittenkin ohi, monista kuuntelukerroista huolimatta? 

Vaiti

 Vaiti on Laura Malmivaaran autofiktiivinen romaani.

Se kertoo naisesta, jonka entinen aviomies joutuu mediakohun keskelle. 

En oikein osaa ajatella autofiktioita kuvitteellisina kirjoina, koska ne kertovat ilmeisen paljon todellisista ihmisistä ja tapahtumista.

Siispä kirjan päähenkilö oli minulle yhtä kuin Laura Malmivaara ja entinen mies Aku Louhimies.

Ymmärrän, että Malmivaara on halunnut kertoa oman näkökulmansa. Hän ei varsinaisesti puolustele Louhimiestä, mutta tuomitsee tämän julkisen lynkkauksen. Kirjasta ei siis löydy vastausta siihen, itkettikö Louhimies lapsinäyttelijöitä tai alistiko hän naisnäyttelijöitä. Malmivaara kertoo, että naiset väittivät näin, mutta Louhimiehen työtavoista hän ei kuitenkaan kerro mielipidettään.

Kirjan pääsisältö on, kuinka selvitä mediakohusta ja kuinka suuret vaikutukset sillä on paitsi kohun keskellä olevaan ihmiseen, myös hänen läheisiinsä, myös entiseen puolisoon, jonka kanssa hänellä on yhteiset lapset.

Kirjan kerronta oli sujuvaa muutoin, mutta puhekielinen dialogi oli hieman kömpelöä. Kömpelöin tilanne oli, kun Malmivaara, hänen veljensä entinen vaimo ja Malmivaaran äiti olivat samassa pöydässä ja äiti totesi seurueelleen naiseuden voimasta. Kohtaus on kiusallisen kömpelö ja vaikea uskoa, että joku puhuisi oikeasti noin. 

Malmivaara ei myöskään saa huumoriaan välitettyä, esimerkkinä haudan siistiminen ja Eugen Schaumanin haudan etsijät. En ymmärrä, mikä siinä oli niin hauskaa,  ehkä hänelle käsien sotkeminen multaan oli jotain epätavallista. Ja että vielä se, että joku näki tämän. Voi kauhistus. 

Myös panokohtauksen kuvaus oli jotain, jonka olisi voinut jättää kertomatta. Kiva varmaan hermoheikon äitinsä ja tyttäriensä lukea tuo kohtaus, joka oli kuin Levottomat-elokuvasta. Tässäkin taas piilee autofiktion omituisuus: ehkä se ei ollutkaan Laura Malmivaara, vaan kirjan nimetön päähenkilö.

Ikitalven polku

 Niilo Seväsen Ikitalven polku aloittaa Ikitalvi-nimisen kirjasarjan.

Kirjassa kulkee kaksi tarinaa, joiden yhteys selviää lopussa. Konstantinopolissa pieni Halla-tyttö pakenee pahoja ihmisiä, jotka haluavat jostain syystä hänet käsiinsä. Osa takaa-ajajista paljastuu lopulta eläimiksi tai oikeastaan  yliluonnollisiksi hirviöiksi.  Hallalla on apunaan kasvattiäitinsä veli, luutunsoittaja Orfeus, puhuva kettu sekä palkkasoturi Skadi, joka vaihtaa jahdissa puolta. Heille kaikille on aluksi epäselvää, mikä Halla oikein on ja vähitellen heille selviää, että tytöllä on taikavoimia ja että hän ei ole ihminen.

Toinen juonikuvio seuraa keisarinna Theofanaa, joka yrittää löytää sodassa kadonneen poikansa. Eräs vanha nainen kertoo Theofanalle Hallan syntymästä, siitä, kuinka Hallan äiti synnytti munan, josta Halla kuoriutui.

Kirjan ongelma ei ole sen tarina. Se on oikein pätevä ja vetävä, mutta kerronta on tuskaisan mahtipontista. Adjektiiveissa ei ole säästelty, kuten ei myöskään synonyymejä (=palkkasotilas, palkkamiekka, olisi voinut puhua vain Skadista sen jälkeen, kun hänestä tuli osa saattuetta). 

Skadin ja Orfeuksen orastava rakkaussuhde saa melkein kiemurtelemaan häpeästä. Mitä järkeä kehittää tuollaista, kun hahmot ovat pahvia. Vähemmän mahtipontisuutta, enemmän ihan tavallista kerrontaa ilman jatkuvaa "tuima"- sanan käyttöä erilaisissa yhteyksissä. Tämä totta tosiaan on keskiaikaa fanittavan ihmisen kirjoittama kirja, ja siksi jälki on romantisoitua ja hirveän vakavaa sellaista.