Niilo Seväsen Ikitalven polku aloittaa Ikitalvi-nimisen kirjasarjan.
Kirjassa kulkee kaksi tarinaa, joiden yhteys selviää lopussa. Konstantinopolissa pieni Halla-tyttö pakenee pahoja ihmisiä, jotka haluavat jostain syystä hänet käsiinsä. Osa takaa-ajajista paljastuu lopulta eläimiksi tai oikeastaan yliluonnollisiksi hirviöiksi. Hallalla on apunaan kasvattiäitinsä veli, luutunsoittaja Orfeus, puhuva kettu sekä palkkasoturi Skadi, joka vaihtaa jahdissa puolta. Heille kaikille on aluksi epäselvää, mikä Halla oikein on ja vähitellen heille selviää, että tytöllä on taikavoimia ja että hän ei ole ihminen.
Toinen juonikuvio seuraa keisarinna Theofanaa, joka yrittää löytää sodassa kadonneen poikansa. Eräs vanha nainen kertoo Theofanalle Hallan syntymästä, siitä, kuinka Hallan äiti synnytti munan, josta Halla kuoriutui.
Kirjan ongelma ei ole sen tarina. Se on oikein pätevä ja vetävä, mutta kerronta on tuskaisan mahtipontista. Adjektiiveissa ei ole säästelty, kuten ei myöskään synonyymejä (=palkkasotilas, palkkamiekka, olisi voinut puhua vain Skadista sen jälkeen, kun hänestä tuli osa saattuetta).
Skadin ja Orfeuksen orastava rakkaussuhde saa melkein kiemurtelemaan häpeästä. Mitä järkeä kehittää tuollaista, kun hahmot ovat pahvia. Vähemmän mahtipontisuutta, enemmän ihan tavallista kerrontaa ilman jatkuvaa "tuima"- sanan käyttöä erilaisissa yhteyksissä. Tämä totta tosiaan on keskiaikaa fanittavan ihmisen kirjoittama kirja, ja siksi jälki on romantisoitua ja hirveän vakavaa sellaista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti